Vuosi 2014

Mennyt vuosi on ollut vaihderikas ja pitänyt sisällään iloja ja suruja.

Päällimmäisenä mielessä on alkuvuoden kirjalliset projektit eli kuntaan tehty ”Päivähoidon turvallisuus suunnitelma” ja ” Kotihoidon henkilökunnan kokemuksia työn kuormittavuudesta”. Niiden eteen tuli tehtyä töitä ja itkettyä sekä naurettua. Kaikki ei mennyt todellakaan niin kun suunnittelin, mutta loppujen lopuksi nekin tuli valmiiksi ja perhe rauhakin säilyi. (Vaikka kyllä hermoja koeteltiin) Onneksi oli muutama sellainen ystävä joidenka avulla sain puserrettua nuokin jutut valmiiksi. Välillä meinasi tosiaan usko loppua, koska huomasin ettei sitä arvostusta välttämättä saa vaikka tekisi mitä. Pääasia on, että itse tiedän mitä sain aikaiseksi. Tottahan se on, että kiitosta olisi mukava saada. Aina ei vaan saa mitä haluaa tai mihin olisi oikeus. 

Alkuvuodesta meillä oli Sissin ” pentu” -projekti jossa kaikki meni juuri nurin kurin. Suuri pettymys ja itku ja hammasten kiristys. Väsymyksen ja stressin huipentuma. Mutta nyt meillä on oikea RakkausPakkaus eli Kaatrasen Vote. Tuleva hirvien kauhu J Lisäksi äitien päivänä laumaamme liittyi Usva tyttönen. Jospa nämäkin itkut vielä palkittaisiin.

Keväällä syntyi myös kaksi ihanaa kummi-poikaa Venni ja Karri. Noista kahdesta on ollut kummille paljon iloa, vaikka harvoin ehditäänkin näkemään.

Kevät ja kesä lomailtiin lasten kanssa. Juhannuksen jälkeen oltiin viikko Vuokatti Opistolla ja tavattiin aivan ihania ihmisiä. Ennen kaikkea yhteistä aikaa perheen kanssa viikko oli aivan luksusta.

Heinäkuussa oli työhön paluun aika. Mikä hauskinta taas kävi niin, että minut soitettiin töihin J aika onni nykyaikana. Lapset aloitti hoidossa ja syksyn tullen Iska aloitti esikoulun. Meillä on siis eletty syksy monella tapaa haastavaa ja jännittävää aikaa. Aikataulujen sovittelua ja suunnittelua on tarvittu, koska siirryin töihin Kuopioon. Viikolla arjen pyörittäminen on ollut paljolti isännän vastuulla. Viikonloppuna olen yrittänyt korvata lapsille poissaolojani. Pakko sanoa, että aika raskasta on lähteä aamulla 6.15 ja palata kotiin klo 18. Mutta viikonloppuja on oppinut arvostamaan uudestaan. Yhteinen aika lasten kanssa on saanut uuden sisällön.

Iskan esikoulu kuvioiden myötä on myös ollut huolia. Mietinnässä on ollut onko lapsen oppimisessa jotain häikkää. Muisti? Hahmottaminen? Pelien ja leikkien kautta on harjoiteltu värejä, kirjaimia ja numeroita ihan väsymiseen saakka. Olen käynyt itseni kanssa keskustelua omasta arviointikyvystä. Sokeutuuko kun kysymys on omasta lapsesta. Tämä on kai minun koitin kiveni?

Olen saanut tehdä viime kuukaudet todella mukavaa, haastavaa ja itsenäistä työtä ja saanut tutustua muutamaan aivan mahtavaa ihmiseen ( vaikka on tullut myös koettua sekin miltä tuntuu kun työyhteisössä kaikki ei suju). Ammatillisesti on ollut mukava huomata, että tiedot ja taidot ovat tallella vaikkei niitä ole käyttänyt. Paljon on tullut uuttakin, mutta hyvä niin. Vielä vanhakin oppii uusia juttuja. Vähitellen olen myös koittanut saada noita opintoja kasaan työssä käymisen rinnalla. Yksi virstan pylväs alkaa olla saavutettu.

Vuoden 2015 alkuun on enää muutama tunti…

Vuosi 2015 on saanut nimen ” Sari 40-vee projekti” se mitä se pitää sisällään selviää tässä vähitellen.. mutta se alkaa ”tipallisella tammikuulla” eli vettä, vettä… paljon vettä J lisäksi tammikuun teemana on myös lihattomuus sekä vähäsokerisuus.. näillä mennään. 

Joulun aikaa...

Tässä muutaman kuva siitä miltä joulu näytti Kaatrasen rannalla.

Kuusi jonka lapset hakivat isin kanssa omalta tontilta

Joulutontut ja kynttilä kunnia paikalla

Olohuoneen joulutunnelmaa

Vietimme joulua kotona perheen kesken. Kotona olleen, syöden hyvin ja olemalla yhdessä. Kylvettiin ulkosaunassa, tehtiin jäälyhdyt, poltettiin kynttilöitä ja nautittiin aivan ihanasta talvi säästä. Lapset hiihti ja luisteli. Laskivat mäkeä ja touhusivat ulkona. Aivan ihana huomata miten nämä viihtyvät ulkona vaikka pakkanen paukkui parhaillaan -20 asteessa.

Nyt oli aikaa koirille pitkän syksyn jälkeen ja myös kanien kanssa ehdimme touhuta useampana päivänä. Kaikille laitettiin pehkuja lämmikkeeksi. Oli mukava huomata miten koirat nauttivat lenkeistä. Vaikka oli kyllä huomattavissa se ettei ole ehtinyt Voten ja Usvan kanssa tehdä hihnalenkkejä. Kylläpäs se oli melkoista vetämistä. 

Sissi vetää ahkiossa Reedaa

On ollut mukava huomata, että lapset voivat olla tyytyväisiä ilman, että saavat joululahjaksi tolkuttoman määrän leluja. Oli aivan huippua huomata, että he olivat iloisia myös vaatelahjoista ja värityskirjoista. Ja miten jo olemassa olevat pelit ja kirjat jaksavat innostaa edelleen. Me aikuiset emme toisillemme edes lahjoja ostaneet vaan ostetaan sitten, kun jotain tarvitsee.

Joulu siis tuli ja meni. Arki odottaa jo nurkan takana. Mutta se, että toteutuuko joulun sanoma "Maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto" tänäkään vuonna jää arvailujen varaan, tuskinpa. Itse en juuri näin joulun aikaan ja ennen kaikkea vapaa päivien aikana edes jaksa miettiä moista asiaa. Olen ollut itsekäs ja ottanut aikaa itselleni ja perheelleni. En ole edes viitsinyt uutisia lukea, koska yksinkertaisesti ei vaan jaksa lukea sitä kaikkea mitä maailmalla tapahtuu. Vaikka onhan se aika mystistä, että lentokoneita katoaa nykypäivänä. Laivoja palaa ja ihmisiä ei saada pelastettua. Aika hirveetä. 

Lasten kanssa haudoilla 24.12.2014

Edelleen kaikkein ihanin ja paras joululaulu on… 

Varpunen jouluaamuna
Lumi on jo peittänyt kukat laaksosessa,
järven aalto jäätynyt talvipakkasessa.
Varpunen pienoinen, syönyt kesäeinehen,
järven aalto jäätynyt talvipakkasessa.

Pienen pirtin portailla oli tyttökulta:
– Tule, varpu, riemulla, ota siemen multa!
Joulu on, koditon varpuseni onneton,
tule tänne riemulla, ota siemen multa!

Tytön luo nyt riemuiten lensi varpukulta:
– Kiitollisna siemenen otan kyllä sulta.
Palkita Jumala tahtoo kerran sinua.
kiitollisna siemenen otan kyllä sulta!

En mä ole, lapseni, lintu tästä maasta,
olen pieni veljesi, tulin taivahasta.
Siemenen pienoisen, jonka annoit köyhällen,
pieni sai sun veljesi enkeleitten maasta.

Nuo sanat aina vaan koskettaa, mutta antaa myös toivoa.

Joulu oli ja kohti uutta vuotta 2015 mennään…

Tapanin ajelu

Tapaninpäivä ajelut meidän perheen tapaan toteutettiin tänä vuonna illalla ja maasturilla. Ajelimme koko perheen voimin pitkin auraamattomia teitä (yllätys yllätys). Maisemathan olivat aivan upeat.. koskematonta lunta, puun oksat painuneina paikkapaikoin  lumenpainosta. Pakko sanoa, että aika upeelta tuntui katsella sitä koskemattomuutta. Ja tulipahan nähtyä suht tuoreet ilveksen jäljet ja paljon paljon jäniksen jälkeä.

Perinteisesti Tapaninpäivän ajelu toteutettiin ennen aikaan hevosella. Hevosia opetettiin juoksemaan ja ajeltiin kylillä hupailemassa. Iloiset rekiretket tehtiin joukolla ja joulun hiljaisen hartaan tunnelman jälkeen nuoriso ja vanhempikin väki huristeli innoissaan kylänraitteja. (wikpedia) Tottahan Tapaninajelut nykyaikaan taitaa olla kyläily päivä sukulaisiin. Meillä se toteutettiin jonkinmoisena ”opetus” tuokiona eli katseltiin jälkiä ja oltiin yhdessä <3

Iska toteaa "Hirvihän se siitä on mennyt"

 

Ja Reeda käy toteamassa saman

Ajatelmia vai hajatelemia

” Valkeaa maa, oot jälleen täällä, valkeaan maa kuin lunta olkapäällä. kuljinkin kuin pumpuliin peityn itsekin ja siitä nautin…” 

Pihapuu

Lauantai päivä on kulunut rattoisasti kotona puuhastellessa. Ollaan Reedan kanssa leivottu tuplasuklaa muffinseja, pesty pyykkiä (sitä kertyy viikolla melkoisesti) ja lisäksi sain ommeltua tänään pari joululahjaa.. vaikka ei niistä ihan sellaiset tullut kun olin ajatellut. Liekkö syynä ollut ajatuksen herpaantuminen kun tuo minun Rakas pikku-apulainen höpötteli vieressä. Mutta tehty mikä tehty.

Reeda ja muffinsit 

Tänään myös innostuin siivoamaan koirankoppia. Kun Reeda lähti isänsä kanssa traktori hommiin sain rauhassa pestä koiran ruokajääkaapin ja pyyhkiä pöydät ja pestä kupit. Onpas siitä hyvä mieli. Oli kiva nähdä oman työn tulos. Tänään koiratkin on saaneet liikettä. Sissi oli hirvenhaukussa ja Usvakin pääsi samaan paikkaan tutkiskelemaan. Ei vielä innostunut haukkumaan. Sissi sai olla sisällä kuivattelemassa ja harjailin neitoa, kun tietty just kun ilmoitin sen näyttelyyn niin alkoi karvan vaihtoa. No näillä mennään. Joulun aikaan pitää tuota Usvaakin treenata uuden näyttelyhihnat kanssa.

Niin Iskalla oli tänään syyslukukauden viimeinen eskaripäivä. Ja sieltä tämä meidän valloittava 6-vuotias lähti mummin ja ukin kanssa Varkauteen kyläreissulle. Iska meni tapaamaan saman ikäistä serkkuaan. Onneksi meidän perheessä on edes yksi joka jaksaa olla sosiaalinen vielä viikonloppunakin. Äitien poekanen <3

Itse huomaan, että työviikon jälkeen tuntuu etten välillä haluaisi edes kaupassa käydä. Vaikka luokittelen itseni suhteellisen puheliaaksi ja sosiaaliseksi ihmiseksi niin ”ei jaksa”. Töissä on oltava päivät sosiaalinen ja jaksaa kohdata ihmiset hymyssä suin, vaikka tulisi kuinka kielteistä palautetta. Lisäksi kun päivässä puhuu kymmeniä puheluita tuntuu että korvatkin on ihan loppu. Nykyisin huomaan, että haluaisin vaan olla kotona. Ei jaksaisi kuunnella enää ääniä. Kaupoissa ja linja-autoissa soi musiikki. Joka päivä viikolla on niin täynnä ääntä. Välillä haaveilen siitä miten ihana olisi, jos olisi erämökki jonne voisi mennä viikonlopuksi. Olla keskellä hiljaisuutta (vaikka näistä kahdesta ikiliikkujasta lähtee kyllä aika ajoin aika meteli) ja nauttia luonnon rauhasta.

Viime päivien liikenne onnettomuudet ja uutiset ovat saanet minut jotenkin varpailleen. Yhä enemmän mietin sitä, että nämä onnettomuudet voi sattua ihan kenelle vaan. Vaikka kuinka itse olet varovainen voi liikenteessä sattua vaikka mitä. Tänään aamulla ajoin lasten kanssa tuon 10km tuohon kylälle ja keli oli aika karmea eli sohjoo tiellä ja satoi lunta. Aloin miettiä, että Iska on lähdössä huonossa kelissä Varkauteen ukin kanssa. Iski paniikki… tuli sellainen olo, että en voi päästää lähtemään, koska pelkään että jotain sattuu…. entä jos… tuossa vaiheessa nieleskelin jo kyyneleitä ja mietin ”käännyn kotiin ja laitan eskaan viestin, että emme tule ja samoin ukille ettei poika lähde mukaan”… oikeasti aika hirveeää edes ajatella, että lapselle sattuu jotain. Pelkkä ajatuskin tuntuu niin pelottavalta. Tässä tullaan siihen, että mielessään toivoo, että lapset saisivat olla välillä muidenkin kun itsensä kanssa, että saisi omaa aikaa.. mutta takaraivossa on kuitenkin kokoajan kummallinen tunne. Vaikka voihan lapsille sattua jotain myös omien vanhempien kanssa.

Lapsena kuuntelun Päivin kappaletta ”Pienet silmät ja suu” ja pakko sanoa että ne santa ovat aina koskettaneet mutta juuri nyt ne kuvaa hyvin minun tunteita lapsiani kohtaan..

”Keinu keinu hiljaa sylissäin ja katso kanssain auringon kuuta unta näin. juuri nyt mä rakastan sua niin.se koskee hiuksista varpasiin…” ” Maailmassain sä pieni oot vain ja myrkyissä sen olet  ihmeellinen. Kuule kuule suurta maailmaa sen pahuus  milloinkaan sinuun ei tarttua nyt saa. Vielä et voi sitä ymmärtää ole onnellinen ettet sitä nää..”

Tänään olen kuitenkin saanut nauttia monesta asiasta ja ennen kaikkea kiireettömyydestä. Jospa tässä viikonlopun aikana saisi kerätty aimo annoksen energiaa niin ensi viikon kaksi työpäivää menisi kivasti ja sitten ansaittu JouluLoma. Emme ole suunnitelleet mitään.. katsotaan miten asiat etenee ja mennään enemmän fiilispohjalla. 

Joulun odotus tunnelmiin....

Olipa päivä

Olipa taas päivä töissä, huh huh.
Kyllä paljon pitää ehtiä.
Mutta on taas niin voittaja olo

Jostain pitäisi kaivaa joulumieli.. Mikä lie, että joulu on itselle monella tapaa vaikeaa aikaa. Lasten vuoksi sitä haluaa kuitenkin laittaa kotia ja luoda sitä joulua.
Vaikka en yhtään ihmettele, että monessa perheessä kiristellään hampaita joulunakin.
Kyllä Tää loppu vuosi on monella tapaa kiireistä työelämässä.
Maailmalla sattuu ja tapahtuu. Joka päivä saa lehdistä lukea ikäviä uutisia. 
Sitten Pitäs vaan yht'äkkiä olla niin rauhallinen ja seesteinen, nauttia perheen yhteisestä ajasta. Vaikka on aivan stressaantunut ja väsynyt syksyn uurastuksen jäljiltä. 
Työelämässä vaaditaan vaan koko ajan enemmän: ole tehokas ja tuottava.

Monessa perheessä mietitään tulevaa vuotta onko töitä? Onko terveyttä käydä töissä?
Mistä toimeentulo? Nykypäivänä on julmaa huomata, että joka päiväiseen elämään menee aina vaan enemmän rahaa. Usein menot jotka syntyvät töissä käymisestä mm. Polttoaine, auto, hoitomaksut ym. vievät ison siivun tuloista, siihen päälle asumiskustannukset + muut. Välillä voi herätä kysymys " kannattaako työssä käyminen?"

Itse mietinkin,että paras joululahja minkä läheiselleen voi antaa on aika. Mahdollisuus puhua, tulla kuulluksi, yhdessä olo. Tai apu asioiden hoidossa yms.

Lämpöisiä ajatuksia, kiireettömyyttä ja
luontaista yhdessä olo ystävät toivon teidän jouluun 💕
Jospa joulumieli löytyisi....

Koiramaista menoa

Iska ja Vote (kesä 2014)

Syksy on ollut koirarintamalla monella tapaa kiireistä aikaa. Nuoret jämtit Usva ja Vote ovat käyneet metsässä haistelemassa hirvenjälkiä miesväen kanssa. Vote ja Usva on nyt 8 kuukauden ikäisiä. Kyllä aika rientää.

Vote on ehtinyt jo useamman kerran haukkua hirveä ja pisin haukku tähän mennessä on ollut 13 tunnin pätkä. Kyllä on sitkee tapaus (huh huh ).
Ihan lupaavalta ja tervepäiseltä vaikuttaa tää meidän pentunen, vaikka aluksi vähän mietittiin mitähän siitä tulee, kun ainokaisena oli ensimmäisen seitsemän viikkoa. Mutta ilmeisen hyvähermoinen tapaus. Aika hyvä stressin sietokyky tuntuu poijalla olevan. On ollut jo nuoresta iästään huolimatta jo ihan kosketus kontaktissa hirven kanssa. Sairaslomahan siitä tuli, mutta se ei ole tuntunut menoa haittavan.


Usva tyttökin on muutamia pikku pätkiä hirveä käynyt haukkumassa. Usva onkin meillä se varovaisempi metsässä. Käy kiertelemässä ja hakee hyvin, mutta vielä ole samalla tapaa syttynyt, kun Vote.


Tietysti kyseessä on uros ja naaras joten eroja varmaan on jo senkin vuoksi. Jännä huomata miten tämä kaksi ovat kuin öljy ja vesi. Vote on häkissä itse rauhallisuus ei turhaa hötkyile ja hauku, olla mössöttää vaan. Usva taas on häkissä touhukas, hyppii ja haukkuu. Saa kivasti vauhtia lisää, kun Noki (saksanmetsästysterrieri) innostuu aika helposti haukkumaan ja riehumaan.  

Molempien kanssa on myös harjoiteltu vähän jo näyttely hommia. Usvan kanssa olis tarkoitus tammikuussa mennä vähän jo kehässäkin pyörähtämään. Voten kanssa taidetaan tähdätä helmikuun Tuusjärven näyttelyyn. Vote on jokseenikin vielä niin pehmee ja pentumainen.

Jämteistä Sissi on käynyt syksyn aika neljässä kokeessa ja kaikista on tullut HIRV1 tulos joten tyytyväinen pitää olla. Keskiarvoksi syksyn kokeille tulee 86 pistettä. Sissin hirvenmehtuu syksyhän sujui mallikkaasta, kun Sissin työskentelystä ammuttiin kolme hirveä. Muutenkin Sissi on ollut suht hyvässä vireessä, vaikka ehkä nyt on havaittavissa jonkin moista alavireyttä. Alavireydestä on kuitenkin ollut se hyvä puoli, että kokeissa Sissi on tullut paremmin haukusta pois :)

Ajokoiriakin on ehditty syksylle käyttää useampaan otteeseen ihan koko perheen voimin. Onneksi hirvenmehtuu loppui niin lyhyeen. Axeliina on jo aika ajoin ajanut jänistä mallikkaasti. Katsotaan kuinka kauan tämä vire kestää. Iska on innoissaan ollut mukana jänismehtuu reissuilla.

Sakujen kanssa ei olla luolilla käyty, kun ei ole oikein ollut tilanteita. Enemmän se on ollut hihnalenkkiä mitä niiden kanssa on tehty. Reeda on innokas taluttelemaan koiria joten vähitellen pitää Metun sijasta alkaa antaa Nokia talutella.  

Kevään aikana ois tarkoitus vähän treenailla tuota appi-ukon Jalmari ajokkia jos sen kanssa kävis myös näyttelyssä vielä kokeilemassa.

Koiran pentujakin tekis mieli. Pitää katsella miten asiat kehittyvät. Mietinnän alla on Nokin astutus. Vieläköhän koittas? Toisaalta ajokki pentuekin mietityttää. Sissin astutus voisi olla myös ajankohtaista, mutta katsellaan nyt millaisia uroksia olisi tarjolla ja mikä on koirien terveystilanne.

Kaiken kaikkiaan hyvä kesä ja syksy koirien kanssa takana. Vielä ehtis jos tilanne tulee koittaa koehommiakin. Aika näyttää miten käy.

(Reeda ja Usva kesä 2014)

Lapsen kanssa

Tänään olen viettänyt laatuaikaa valloittavan ihanan oman rakkaan esikoiseni Iska 6 vee kanssa. Pakko sanoa, että on ollut kyllä taas yksi mielettömän hieno päivä. vaikkei tänään mitään maata mullistavaa edes ole tapahtunut.

Aamusta ajeltiin Kuopioon.. minulla oli tentti. Koska samalle päivälle sattui myös Iskan astma polilla käynti lähdimme yhdessä matkaan. Matkan aikana Iska piti seuramiehen elein keskustelua yllä. Vaihtoi välillä radioasemaa ja kyseli oisko ”tää hyvä biisi?”

Kuopiossa seikkailimme Prismalta Savonia AMK:lle eli tien yli, mutta ei suinkaan siitä mistä olisi oikea kulku vaan vanhasta muistosta lähdin kulkemaan vaan nopsaan ajoradan yli.. no se ei sitten enää onnistunutkaan vaan seikkailin sitten lapsen kanssa miten sattuu.. hävettää L eipä tullut taas näytettyä oikeaa mallia liikenteessä liikkumisesta. Kun Iskan kanssa sitten puhuin tästä ”typerästä” toiminnasta lohdutti lapsi minua ”äiti elä huoli koulussa on opetettu, että pitää käyttää suojatietä :)

Olipa ihana huomata miten tuo minun 6 vee kuitenkin jaksoi tentin ajan leikkiä legoilla ja olla suht hiljaa. Omasta osaamisesta en tiedä, mutta tulipahan käytyä.

Päivän aikana ehdimme hoitaa monta asiaa. Mutta taas sain huomata astma polilla, että onpas reipas lapsi. Astmahoitajan kanssa hommat sujui hyvin ilman, että äitin tarvitsi osallistua muuhun, kun kertoa  miten Iska on jaksellut eli että lääkkeet ovat olleet tauolla heinäkuusta asti. Poika itse kyllä osallistui keskusteluun reippaasti ja oli niin yhteistyöhaluinen. Myös lääkärin vastaanotolla poitsu vastaili reippaasti, antoi kuunnella ja katsoa korvat sekä suun ilman mitään vempulointia. Itse hän tuumasikin autolla ”äiti eikös oo aika onnistunut reissu” 

Ja pakko myöntää, että kyllä.

Kotimatkalla oltiin peliä jossa pitää sanoa kolmen sanaa ja toisen pitää muistaa ne. Ja hyvinhän se sujui kaiken kaikkiaan. Suosikiksi nousi sanat Bompper, Jesse, Dalton. Yllätys ne kun on uistimia. Myös Jontikka, Valtra ja Massikka tuli kun apteekin hyllyltä ;)

Itse olen ollut vähän ymmällään, kun Iskan oppimiskykyä on kyseenalaistettu ja samalla myös muistia… edelleen olen asiasta kovin mietityttää. Ehkäpä psykologilla käynti antaa asiaan selvyyttä jahka sinne asti päästään. Mutta lapsen yksilöllisyys ja kiinnostuksen kohteen on unohtuneet jonnekin.

Tässä päivän aikaan olen kyllä havainnut sen miten paljon 6 v. voi kysellä ja pohtia asioita joita ei vielä oikein ymmärrä. Tänään muun muassa Iska kysyi ”äiti mikä on imago?”  ja pakko sanoa että itsekin jouduin miettimään että mikä se imago muuten on? selitin sen Iskalle jotenkin näin ” se on kuva jostain asiasta esim. mersu on hyvä ja luotettava auto”. Nyt tätä kirjoittaessa päätin tarkastaa asian eli  Imago (lat. imago, kuva) on henkilön tai yrityksen itsestään antama kuva tai vaikutelma. Termillä voidaan viitata myös mielikuvaan yrityksestä tai henkilöstä. Imagon synonyymina on käytetty myös sanaparia julkinen kuva. Maine on myös imagon lähikäsite. Sillä viitataan kokonaisvaltaiseen arvioon minkä yritys toimintoineen tai tuotteineen herättää ihmisten keskuudessa (lähde: http://fi.wikipedia.org/wiki/Imago)

Toinen kysymys jonka kohdalla hätkähdin oli ”äiti kuka on sun lempi suomen presidentti?” Kysyin että mikäs se presidentti on ja Iska vastasi ” suomen johtaja”. Kun kerroin että ehkä kun suosikki on Tarja Halonen koska se oli nainen, Iska tuumas että musta toi Sale on kyllä aika hyvä pressa J uskomatonta että tämä tämmöisiä miettii…

Mutta tänään tämä äiti on niin onnellinen siitä, että nuo kaksi tappelevaan tenavaa tuolla ovat suht terveitä ja itsekin vielä terveen kirjoissa on.

Viime viikkojen uutiset ovat jotenkin turruttaneet mielen. Jotenkin huomaan olevani ”surullinen ja väsynyt” kaikkeen tähän maailman menoon ja tapahtumiin. Välillä olen miettinyt, että haluaisin vaan sulkeutua tänne kotiin ( jonnekin erämökkiin) ja suojella näitä vaaroilta ja myös niiltä surullisilta uutisilta.

-En voi sanoa, että ymmärrän äiti joka on väsynyt ja riistää lapsilta hengen.

-Enkä voi myös tietää miltä vanhemmista tuntuu menettää lapsi yht´äkkiä tapaturmaisesti.

-Mutta tiedän miltä tuntuu, kun on suuri huoli omasta tai läheisen jaksamisesta ja terveydestä.

-Tiedän miten hyvältä tuntuu, kun läheinen toipuu ja saa otteen elämästä.

-Tiedän myös sen miltä tuntuu, kun apua ei tunnu saavan mistään ja loppujen lopuksi väsyy sitä pyytämästä.

-Tiedän myös miltä tuntuu, kun ei ole rahaa.

-Tiedän myös se miten suru voi lamauttaa, pysäyttää elämän.. miten asioilta häviää merkitys. Millään ei ole mitään väliä.

-Mutta tiedän myös tunteen, kun alkaa saada kiinni elämästä.

Tänään mietin taas sitä miten onnekas olen vaikka elämä ei olekaan ollut pelkkää ruusuilla tanssimista tasaisella maalla. Paljon on ollut ylä- ja alamäkiä. Liekkö sisu vai mikä on saanut vaan jatkamaan eteenpäin, mutta tässä ollaan.. yksi päivä rikkaampana menossa kohti uusia haasteita. paljon olen matkalla saanut kannustusta ja kohdata ihania ihmisiä. Useita heitä on jäänyt taakse, mutta monta on edelleen matkalla mukana. Kiitos Rakkaat siellä maailmalla <3

Tämä runo on Ihana.. sen omistan tänään Rakkailleni Tomille, Iskalle ja Reedalle (+ karvakamuille)

"Tulit elämääni hiljaa hiipien. Arasti, ujosti, sanoillasi kosketit.
Tulit sydämeeni varkain.
Puolet veit, puolen annoit, täysikö olen nyt.
Sydämeni sivuäänen sai.
Sydän herkeämättä lyö, oli päivä tai yö."

-Tommy Tabermann-

Koiran kanssa lenkillä...

Kun olen päättänyt avata tämän sanaisen arkkuni milloin mistäkin asiasta niin jatketaan samaan malliin. Tällä viikolla olen ihmetellyt autoilijoiden järjetöntä käyttäytymistä. Mikä ei ole uusi asia. Olin tässä iltana muutamana hihnalenkillä meidän Voten kanssa. Monen muuttujan vuoksi kävelimme osan lenkistä Joensuu Kuopio tien vartta illalla noin klo 18 maissa. Se mitä ihmettelen ja oikeasti kauhistelen on ettei yksikään vastaantuleva auto hiljentänyt meidän kohdalla, saatikkaan väistänyt vaan ajoivat tasaista tappavaa vauhtia ilman mitään tarkoitustakaan varoa koirakkoa. Jokaisella näillä autoilla olisi siihen ollut mahdollisuus sillä vastaantulevia autoja ei ollut. Joku miettii että jospa autoilija ei havainnut meitä riittävän ajoissa ja sen vuoksi ei ehtinyt reagoida. Näin ei kuitenkaan ollut sillä juuri tuo pätkä on valistu ja lisäksi sekä minä, että koira olimme varustautuneet niin, että meidät näkee hyvissä ajoin pimeässäkin.

Sitä mietin, että miksiköhän se on niin pirun vaikea ymmärtää autolla ajaessa, että olisi järkevää koirakkoa tai ratsukkoa tai pyöräilijää kohtaa, että vauhtia hiljennettäisiin ja ohitettaisiin hieman kauempaa, huomioitaisiin näin myös muukin kun moottoriliikenne. Tästäkin asiasta on niin paljon kirjoiteltu lehdissä esim. vast ikään olisi isot kirjoitukset miten ratsukko tulisi kohdata liikenteessä. Joskus muistan nähneeni kennelliiton, pyöräilyliiton (?) ja ratsastusliiton tekemän kohtaamisoppaan jossa asiat olivat niin ”palikka kielellä” ilmaistu että luulisi tyhmemmänkin ymmärtävän.

Itse kun koirien kanssa liikun ajattelin myös usein sitä, että miten pieniin ääniin ne reagoivat saatikka siihen, kun korvajuuresta ajaa ohi auto kovalla vauhdilla. Aikamoinen rasite koiran korville. Tiedossa kun on, että koira ja ihminen aistivat eri tavalla paitsi äänenvoimakkuutta myös äänenkorkeutta. Koira kuulee paljon sellaisia ääniä, joita ihminen ei havaitse lainkaan. Parhaassa tapauksessa nuoren ihmisen kuuloalue on 20 – 20 000 Hz. Koiralla se on 70 - 100 000 Hz. Toisin sanoen koirat kuulevat paljon kimeämpiä ääniä kuin ihmiset.

Lisäksi se, että miltä koirasta tuntuu kun kovaääninen itseä monta kertaa suurempi metallimöykky tulee vastaan kovalla vauhdilla?? Omiani olen koittanut opettaa kohtaamaan autot rauhallisesti ja toivonkin, että edes hieman pelkäisivät ja kunnioittaisivat.  Mutta huonot kokemukset tuolla tien varressa ei ainakaan yhtään helpota koiran tottumista autoihin. Kyllä nuoren koiran kanssa liikenteessä ollessa on usein joutunut toteamaan, että vahvemman oikeudella heikomman on järkevämpää väistää. Jotenkin pitäisi vaan saada kerättyä näille nuorille koirille niitä hyviä kokemuksia liikenteestä (autot, pyörät, mopot, rattaat jne.)  että aikuisena niiden kanssa olisi helpompi toimia kokeissa ja näyttelyissä.

Kasvukipujako?

Syksyn harmaus vai mikä lie niin tuntuu kun kulkisi sumussa.

Väsyttää ja mikään ei tunnu oikein miltään. Kaikki on yhtä puuroa.

Jotenkin on helpompi löytää niitä asioita jotka ei suju kuin niitä mitkä sujuu.

Töissäkin tuntuu, että kokoajan pitäisi ehtiä enemmän ja hallita enemmän asioita.

Myös asiakkaat tuntuvat usein tyytymättömiltä.

Vaikka pakko myöntää miten kivalta tuntuu kun saa kiitosta. Kai sitä siellä jaksaa kuitenkin olla ystävällinen.

Se mitä olen taas miettinyt on se miten paljon meiltä vaaditaan? Suorita ja tee, osallistu, ole aktiivinen. Pysy ajanhermolla. Työelämässä on kova kilpailu ja vaatimukset. Koulussakin lapset laitetaan paremmuus järjestykseen omalla tavallaan. Lasten pitää suorittaa ja osallistua. Pitää olla pelit, lelut viimeisen päälle. Jos poikkeat porukasta joudut kiusatuksi. Tyyliin eiks sulla oo ees omaa puhelinta? Otteko köyhii kun ei oo Wii:tä?

Viime päivät olen henkilökohtaisesti käynyt keskustelua itseni ja muiden kanssa siitä miten paljon 6-vuotiaan esikoululaisen pitäisi osata? Mietin olenko epäonnistunut lapsen kasvatuksessa, kun lapseni ei osaa kirjaimia ja numeroita ja on innostuneempi ulkoilusta kun pöydän ääressä istumisesta ja kynä hommista. Olisiko minun äitinä pitänyt olla aktiivisempi ja opettaa lasta??? Olenko toiminut väärin kun minun lapseni eivät pelaa tietokonepelejä? Vaan pelaamme noppapelejä ja luemme kirjoja, leikimme legoilla jne. Onkohan mulla vanhemmuuden kasvukipuja?

Kun itse olin aikoinani eskarissa niin muistan kyllä, että kirjaimia ja numeroita harjoiteltiin.. mutta se oli sellaista leikkimistä. Voihan hyvinkin olla, että aika kultaa muistot. Muistan, että päivän kohokohta oli päiväunet. Mentiin vilusta väristen kerrossänkyihin ja ohut peitto piti vetää ihan tiiviisti vasten paljasta ihoa. Vähitellen tuli lämmin. Vaikka sänky oli suht kova, mutta siihen nukahdettiin.  Hoitaja luki sadun ja monesti meitä tyttöjä ”kikatutti”, mutta vähitellen uni vei voiton ja herääminen oli aina yhtä vaikeaa. Vielä olisi voinut nukkua hetken. Ne on kauniita muistoja. Muistan kuinka jännittävää oli kun hoitaja välillä laittoi levyltä kuulumaan Prinsessa Ruususen.

Mun pikku eskarilainen ei nuku päiväunia. Miten se jaksaa? Kun aamulla kuitenkin pitää herätä jo 5.45. Vaikka muistan kyllä itsekin miten iskuin torkuksissa Erkki-isän pyöräntarakalla kun mentiin hoitoon pyörällä satoi tai paistoi. Mutta ei matkaa kyllä ollutkaan hoitoon kun 2km pisimmillään ja isä ja äitikin töissä pyöräilymatkan päässä.

Tänään taas oltiin perheen kanssa metsässä. Ihana hiljaisuus ja koskematon luonto. Hieman lunta ja pakkasta. Kuin satumetsässä olisi kulkenut. Vaikka lapset vähän kiukutteli tuntui ettei mikään voi pilata sitä nautintoa. Oli ihana seurata miten lapset keksivät tekemistä. Tyttö kiipesi puuhun.  Poika halusi harjoitella kirveen ja sahan käyttöä. Äiti pieni erämies. Voi sitä onnistumisen iloa kun sai itse sahattua ohuen puun poikki. Istuttiin nuotiolla; nokipannukahvia, makkaraa ja leipää. Kyllä luonnossa kaikki maistuu paremmalta. Elämän tähtihetkiä. Niitä haluaisin lapsilleni antaa. Ilman että on pakko suorittaa otsa rypyssä.

Mieleen nousee muista alaluokilta. Minulla oli vaikeutta äidinkielessä. Kävin Riitan (erityisopettajan) opetuksessa ja ne tunnit olivat niin pitkiä. Muistan kuinka jännitin, koska pelkäsin etten osaa. Aiheutan pettymyksen opettajalle. Muistan kuinka vaikeaa oli muistaa kaikkia sääntöjä joita äidinkieleen liittyy. Tuntui, että Riitta oli niin ankara ja vaati liikaa. Koska yritin parhaani, mutta se aina tuntunut riittävän. Vähitellen kuitenkin sain kiinni juonesta. Mutta kyllä sen eteen piti tehdä töitä. Muistan kuinka istuin Erkki-isän kanssa tehden läksyjä illalla. Kirjaimet eivät tahtoneet löytää paikkaansa millään. Matikkakin onnistui niin kauan, kun ei tarvinnut lukea kirjallisia tehtäviä. Lukemaan opittuani sain kotitehtäväksi lukea joka päivä ääneen 15min ja aikuisen piti kuitata lukuvihkoon, että päivän rupeama on suoritettu. Se tuntui epäoikeidenmukaiselta. Nyt aikuisena ymmärrän, että minulla on lukihäiriö joka vaikeutti lapsena oppimista. Mutta silti olen saanut suoritettua kolme ammatti-tutkintoa ja vähän muutakin.

Mutta en yhtään ihmettele, että lapset ja nuoret masentuvat. Kaikkien pitäisi olla kuin yhdestä muotista koulumaailmassa. Vaikka puhutaan paljon yksilöllisyydestä ja vahvuuksien etsimisestä niin tuntuu, että se kaikki on vaan kaunista puhetta. Koulussa kaikki menee yhtenä massana ja jos erotus massasta eli olet jäljessä massan taidoista tai edellä niin aina se on ongelma. Me ollaan yksilöitä ja meidän kehitykseen vaikuttaa niin monet asiat kuten perimä ja ympäristö, terveydentila, vuorovaikutussuhteet, perheen koostumus, sosiaaliset suhteet, liikunta, ravinto jne. Lisäksi lapsen kiinnostus. Toinen on innostunut piirtämisestä kun toinen tykkää pyöräillä. Myös mihin me vanhemmat lasta ohjaamme. Toiselle on tärkeää viedä lapsi taiteen ja kulttuurin pariin toinen vie lapsen urheilu harrastukseen.

Lasten ja nuorten masennus ja mielialahäiriöt ovat yleisempiä kuin yleensä luullaan. Alle kouluikäisistä lapsista 0,5–1 % ja alakouluikäisistä noin 2 % kärsii masennustiloista. Ympäristötekijöistä tärkeimpiä lapsen masennukseen vaikuttavia tekijöitä ovat vanhemmuuteen ja perheen ihmissuhteisiin liittyvät ongelmat. Myös lasten kaltoin kohtelu, päihteiden käyttö perheessä, perheen varattomuus sekä kielteiset elämäntapahtumat kuten menetykset ovat masennuksen taustalla. Samoin epäonnistumiset lapselle tärkeissä asioissa, kiusatuksi tuleminen, sairastuminen tai vammautuminen voivat laukaista masennustilan. Kielteisten kokemusten kasautuminen kasvattaa masennus riskiä.

Kaikesta huolimatta nyt on lauantai, päivä ilman kiirettä ja suorittamispakkoa. Taas monta kokemusta rikkaampana kohti uusia seikkailuja ja uusia kokemuksia. Juuri tätä päivää en vaihtaisi mistään hinnasta pois sillä tänään olen nähnyt lapsieni hymyilevän J Lisäksi jaloissani makaa yksi onnellinen ajokoira, joka on saanut juosta metsässä monta tuntia. Kiitos tästä päivästä.

Riitelyä vai väkivaltaa?

Mietinpäs tänään kotimatkalla aihetta väkivalta parisuhteessa. Tähän asiaa tuntuu nykyisin töissä ja lehtien sivuilla törmäävän aika usein.  

” Sekä miehet että naiset voivat syyllistyä väkivaltaisiin tekoihin ja harjoittaa henkistä väkivaltaa. Poliisin tietoon tuli vuonna 2007 parisuhteissa tapahtuneita lieviä pahoinpitelyitä, pahoinpitelyitä ja törkeitä pahoinpitelyitä yhteensä 2740. Niistä 86 prosenttia (2360 tapausta) kohdistui naisiin.  Suurin osa naisten kokemista parisuhdeväkivaltatilanteista oli rikosnimikkeeltään pahoinpitelyitä. Lisäksi 2007 parisuhteessa tapahtui yhteensä 167 törkeää pahoinpitelyä tai henkirikoksen yritystä, joista 103  (62 %) kohdistui naisiin ja 64 miehiin (38 %).”(www.minna.fi/ väkivaltatilastot)

Mikä tietysti mietityttää on se, että mistä väkivaltainen käyttäytyminen saa alkunsa. Tilastojen mukaan syynä on mustasukkaisuus puolisosta, riidat kotitöistä, riidat vapaa-ajan käytöstä, nöyryyttäminen sekä riidat rahasta/omaisuudesta.

Riitelyyn tarvitaan aina kaksi niin kuin vanha kansakin sanoo. Usein etenkin pitkässä parisuhteessa riidellään eli ollaan asioista erimieltä. Parisuhteen alussa ei kumppanin erilaisuus ja erilainen elämänkokemus useinkaan tuota ongelmaa, se koetaan rikkautena. Vähitellen huuma haihtuu ja tullaan tietoiseksi erilaisuudesta. Tällöin alkaa varsinainen yhteiselämään sovittautuminen. Tässä vaiheessa erimielisyyksien selvittely on yhteisen linjan hakemista. On tuotava esiin itselleen tärkeitä asioita, mutta osattava luopua myös jostain tarpeen tullen. Näin luodaan perusta yhteiselämälle, jossa on tasapuolisesti aineksia kummankin puolison suunnalta.

Toisenlainen ratkaisu on riitelyn välttely. Tuolloin tiettyjä asioita ei käsitellä ollenkaan. Usein toinen  tietämättä - antaa periksi, luopuu, omista näkemyksistään ja mukautuu toisen tahtoon. Voi käydä, että yhteiselämästä tulee liian vähän yhteistä, itsensä näköistä. Vaarana on vieraantuminen.

Tokihan voi käydä niin, että riitely  jää ”päälle” eli riidellään ja junnataan paikallaan, asioita ei saada ratkaistuiksi tai niissä ei edetä. Tällöin voikin miettiä halutaanko asioita ratkaista vai onko kyse vallasta?

Erimielisyydet ja riita eivät ole sama asia. Erimielisyys muuttuu riidaksi kun kiihdytään ja tunteen kuohahtavat. Mikä onkaan se ”juttu” mikä saa  riidan muuttumaan väkivallaksi? 
 Kumpi on pahempaa henkinen vai fyysinen väkivalta?

Anna Klemi (2006 Jyväskylän yliopisto) kirjoittaa, että henkistä väkivaltaa määrittää tekijän toiminnan pitkäkestoisuus, toistuvuus ja tarkoituksellisuus sekä uhrin kokemus puolustuskyvyttömyydestä. Henkinen väkivalta voi olla avointa sanallista aggressiota, tai epäsuoraa ja peiteltyä. Fyysiseen väkivaltaan liittyy usein henkistä väkivaltaa, mutta henkistä väkivaltaa voi esiintyä myös ilman fyysistä väkivaltaa. Henkisen väkivallan taustalla saattaa olla tekijän lapsuudenperheen kasvatuskulttuuri, hoitamaton trauma, tai luonnehäiriö.
Henkisen väkivallan tekijä ei koe tehneensä väärin, koska on harjoittanut "vain" henkistä väkivaltaa. Niinpä hyvittelyjä ja katumusta ei tarvita. Uhrin voi olla vaikea mieltää kokemaansa väkivallaksi, koska häntä ei ole lyöty. Henkinen väkivalta voi kuitenkin olla jopa vammauttavampaa kuin fyysinen. Henkisen väkivallan harjoittajan toiminnasta voisi käyttää myös nimitystä aivopesu. Uhrin kokemus on avuttomuus, puolustuskyvyttömyys, lamaannus ja masennus. Kun henkinen väkivalta kohdistuu lapseen joka on vasta rakentamassa minäkuvaansa ja käsitystään maailmasta, seuraukset ovat traagiset.

Huomasin taas tänään kuinka paljon enemmän pitäisi tietää ja osata tehdä, että voisi näitä uhreja ja väkivallantekijöitä auttaa. Mitä ns. ”rivisairaanhoitaja” voi tällaisessa tilanteessa tehdä? Kuunnella, kirjata huomiot ja ohjata lääkärille. Mutta pystymmekö me tarjoamaan kriisiapua? Ja toisaalta voiko heitä edes auttaa. Onko meillä resursseja tällaiseen ja riittääkö ammattitaito?

Näillä mennään mitkä on annettu….

Pyhäinpäivä 2014

Näin pyhäinpäivänä mietin, että mitä se suru oikeastaan on?

 Selatessani eri lähteitä tulin siihen tulokseen, että suru on useimmiten seurausta menetyksestä: läheisen kuolemasta, parisuhteen päättymisestä, työpaikan menettämisestä. Se on aina henkilökohtainen kokemus ja jokainen suree omalla tavallaan. Surun kokemiseen vaikuttaa persoonallisuus ja aiemmin koetut menetykset, surun aiheuttaneen menetyksen luonne sekä suruprosessin aikana saatava tuki.

Surulla voidaan tarkoittaa myös mielialan hetkellistä muutosta, jossa surija tuntee esimerkiksi hyödyttömyyttä ja kaipuuta. Ihmiset ovat tällöin usein hiljaisia, vähemmän tarmokkaita ja sulkeutuneina. Suru on onnellisuuden vastakohta. Suomessa perinteisesti mustaa on pidetty surun värinä.

Suru on terve reaktio vastoin käymisiin ja menetyksiin.  Usein ihmisten odotetaan ilmaisevan suruaan juuri tietyillä tavoilla mm. itkemällä hautajaisissa tai puhumalla tapahtuneesta. Suremisen muodot ovat yksilöllisiä, kaikki ihmiset eivät kykene tai halua ilmaista tunteita muiden läsnä ollessa. Osa purkaa suruaan toimintaan. Jotkut ovat lamaantuneita ja shokissa, kun toiset alkavat jo käsitellä tapahtunutta. Pahimmillaan menetyksen kokenut unohtaa, että hänellä on oikeus tuntea iloa elämän hyvistä hetkistä. Sureva ihminen käsittelee tapahtunutta itseään, ei muita ihmisiä varten.

Suruun liittyy erilaisia tunteita: suunnatonta ikävää, halua kieltää tapahtunut, hylätyksi tulemisen tunnetta, turvattomuutta, merkityksettömyyttä, ahdistusta, syyllisyyttä ja vihaakin. Keho voi myös reagoida suruun eri tavoin. Oireet voivat esiintyä pään särkynä, vatsa oireina, muistikatkoina, väsymyksenä, lihasjäykkyytenä sekä paniikkihäiriö oireita. Traumaattisten kriisien seurauksena ilmenevässä surussa erilaiset aistiharhatkin ovat mahdollisia. Ihminen voi esimerkiksi uskoa kuulevansa kuolleen ihmisen äänen jossain.

Suru voidaan jakaa eri vaiheisiin. Shokkivaiheessa tapahtunutta ei koeta todeksi. Olo on usein hajanainen ja erätodellinen. Reaktiovaiheessa tapahtunut aletaan ymmärtää todeksi. Tapahtunutta on tarve kerrata uudestaan ja uudestaan. Käsittelyvaiheessa tapahtunutta käydään läpi ja eri tunne tilat vaihtelevat ikävä, kaipuu, katkeruus, viha ja pelko. Sureminen on tunteiden käsittelyä. Sopeutumisvaiheessa löytyy vähitellen uusi tasapaino elämään. Kuitenkin usein surulliset tunteet ja ajatukset tulevat aalloissa, toisena päivänä on vaikeampaa kuin toisena. Joskus suru voi pitkittyä tai muuttua masennukseksi, erityisesti silloin ulkopuolisesta avusta saattaa olla hyötyä.

Itse ajattelen, että suru on  kaipuuta ja ikävää pois menneiden muistamista osana arkipäivää. Menetysten kanssa on oppinut elämään. On ollut pakko. Mutta itselle suru on myös avuttomuutta ja voimattomuutta keskellä tätä kaikkea myllerrystä. Kun miettii viime päivien uutisia huomaa olevansa surullinen ja jotenkin myös turta tästä kaikesta ikävästä mitä tapahtuu.  

Onko meidän yhteiskunnassa ja Suomessa asiat todellakin tällä tolalla?

Missä vaiheessa näin on käynyt?

Onko jatkossakin ihan arkipäivää lukea lehdestä, että perheriitoja selvitellään puukkojen ja pyssyjen kanssa. Ohikulkijat puukottavat ruokatunnilta töihin palaajaa. Nuoret pahoinpitelevät toisiaan henkihieveriin. Lapset hakkaavat toisiaan jo päiväkodin pihalla.

Olenko minä ollut jonkin kuplan sisässä? Miten minulta on jäänyt huomaamatta, että tämä elämän meno on mennyt tällaiseksi.

Mitä minun tulisi tehdä, että nämä kaksi elämän alkutaipaleella kulkijaa saisivat elää elämäänsä ilman surua ja pelkoa siitä, että joku tulee ja satuttaa heitä. Tokihan he ovat jo nähneet surun kasvot perheen menetysten muodossa, mutta he ovat myös nähneet sen, että surun kanssa voi oppia elämään.

Tänään olemme sytyttäneet kynttilöitä Rakkaiden muistolle. He elävät sydämessämme ja kulkevat mukana arjessamme jokainen tavallaan. Suru voi olla raskas kantaa, mutta se on myös syy pysähtyä hetkeen. Kaivaa mielen sopukoista hyviä muistoja jotka auttavat jatkamaan eteenpäin.

”Kun suru häipyy, tulevat muistot. Ja jokainen niistä koskee yksitellen.”

lähteenä

http://www.e-mielenterveys.fi/vaikeat-elamantilanteet/suru/

http://fi.wikipedia.org/wiki/Su

http://www.mielenterveysseura.fi/files/782/suru.PDF

mietteitä 29.10.14

Mietin tässä taas, että meneeköhön uutisointi nyt liian pitkälle tässäkin Rautavaaran onnettomuuden tiimoilta. Olen itsekin sortunut siihen, että olen lukenut juttuja aiheesta. Niitä kun joka tuutti on täynnä. Järkyttävähän tämä asia on siitä ei pääse mihinkään. Mutta onko ns. ulkopuolisten välttämätöntä tietää kaikkea sitä mitä lehdissä kirjoitellaan? Kaksi isää menetti lapsia lisäksi kaikki muut heidän lähiomaiset ovat menettäneet itselleen rakkaan läheisen. Heidän on elettävä tämän asian kanssa ja en usko, että heidän oloaan helpottaa se, että perheen sisäisiä asioita riepotellaan.

Olen siinä asiassa samaa mieltä, että tämänkaltaiset onnettomuudet pitäisi aiheuttaa lakimuutoksia ja kehittää vielä tiukempi seula jonka avulla apua tarvitsevia perheitä saataisiin palvelujen piiriin. Herättää päättäjät miettimään sosiaali- ja terveydenhuollon resursseja. Mutta tässä tapauksessa ei enää voida auttaa epätoivoista äitiä eikä niitä kolmea pientä ihmisen alkua joilla jäi tässä elämässä paljon kokematta. Auttaa voidaan jäljelle jääneitä sekä niitä perheitä jotka juuri nyt sitä auttavaa kättä tarvitsevat.

Tässäkin tapaukseen etsitään eri syitä, miksi kävi niin kuin kävi? Tänään YLE julkaisi kriminaalipsykiatrian asiantuntija Hannu Lauerma lausunnon asiasta. Hänen mukaansa perhesurmaajia yhdistää yleensä persoonallisuushäiriö. Hän mukaansa usein perhesurmien tekijät on narsistisia ja sairaalloisen itsekeskeisiä. He eivät tunne, eivätkä kykene tuntemaan samoin kuin muut. Toiset ihmiset ovat välineitä tai osoituksia omasta asemasta.


”Perhesurmiin liittyy usein masennusta, eikä siitä kärsivä osaa nähdä ulospääsyä. Heille sietämättömin vaihtoehto olisi se, että muut jatkaisivat elämäänsä heistä riippumatta. Narsismiin liittyy myös surullinen seikka: he eivät näe tarvettaan avulle” (Hannu Lauerman 29.10.14.)

Tätä lausuntoa ja muitakin asiantuntijoiden kommentteja lukiessa jään taas kerran miettimään. Mistä nämä kaikki asiantuntijat yht´äkkiä löytyvät antamaan lausuntoja ja kommentteja. Miksi niitä asiantuntijoita on niin vaikea silloin saada paikalle, kun vastaanotolla pöydän toisella puolella istuu ihminen, joka kertoo ettei hänen elämällään ole mitään tarkoitusta ja että hän on valmis riistämään itseltään hengen. Missä on ne asiantuntijat silloin, kun väsynyt äiti tulee itkevän lapsen kanssa vastaanotolle ja tarvitsisi keskustelu aikaa… Tuntuu aika karulta, että tänä päivänä asiakas voi joutua jonottamaan psykiatrisen sairaanhoitajan vastaanotolle useita viikkoja perusterveydenhuollossa. Kroonisesti sairaat tai diagnoosin saaneet mielenterveyskuntoutujat joilla jonkin tasoinen hoitotasapaino on saavutettu saattavat käydä 1x kuukaudessa keskustelemassa ½ tuntia omahoitajan kanssa terveyskeskuksen vastaanotolla sillä on heidän hoitoon ei ole resursseja psykiatrisella puolella.

Surullista, että näin jälkikäteen löytyy asiantuntijoita kommentoimaan tällaisia tapauksia ja analysoimaan teon motiiveja ja tekijän persoonallisuutta. Itse toivoisin keskustelua siitä miten tätä meidän yhteiskuntaa ja sen palveluja tulisi kehittää, että vältyttäisiin näiltä veriteoilta… viimeisen viikon aika on uutisoitu ampumisesta, puukotuksesta jne. kaikki tekijät nuoria
ei vaikuta kovinkaan valoisalta.

Luottavaisin mielin silti kohti tulevaa…

Ajatelmia

28.10.2014
Lukiessani tänään kotimatkalla kirjailija ja elämäntapavalmentaja Katri Mannisen kirjoitusta Voimakas ulostulo Rautavaaran turmasta: ”Voin kuvitella miltä äidistä on tuntunut” havahduin. Aivan kun Manninen olisi lukenut ajatuksiani. Jo eilen illalla mietin aivan samoja asioita ja mietin, että miksi kukaan ns. julkimo ei ota tähän asiaan kantaa.

Mihin tämä maailma onkaan menossa? joka päivä omalääkäri vastaanotolla saan kuulla ettei perheet saa apua neuvolasta tai kouluterveydenhuollosta, koska ei ole resursseja. Omalääkäri- hoitaja pari on kuin jätelava jonne heitetään kaikki tekemättömät työt ja ne joita ei ”ehditä” hoitamaan.

Mihin ajatus perhekeskeisyydestä on hävinnyt. Kenellä on vastuu lasten, nuorten ja perheiden hoidosta ja jaksamisesta? Vastuu on tietysti perheillä joku teistä ajattelee. Niinpä, mutta entä jos ei uskalla tai tosiaankaan jaksa hakea apua vaan yrittää lasten nuhien ym. vaivojen varjolla päästä jonnekin edes vihjaamaan ettei jaksa..

Onko meidän yhteiskunta menossa siihen, että vain ne selviävät jotka jaksavat pitää meteliä itsestään? On surullista huomata kuinka moni perhe kiikkuu taloudellisesti rotkon reunalla. Paineet työelämässä kasvavat, työmatkat pitenevät ja suorittamisen paine on suuri että pysyt mukana työelämässä ja tienaat elantosi. Siinä sivussa pitäisi vielä pyörittää perhe ja koti.
Mistä jaksaminen tähän kaikkeen. Jos et jaksa olet heikko. Kuka sellaista haluaisi myöntää?

Luin tänään myös kirjoituksen jostain lehdestä jossa isovanhemmat ovat ilmoittavat ”älä tee lapsia jos et niitä jaksa hoitaa”. Asioissa on niin monta puolta kun on katsojaa. En itsekkään ajattele että isovanhemmat ovat sitä varten että hoitavat lapsia. Mutta tilanteet perheissä muuttuvat, jaksamisen aste vaihtelee. Nykyinen yhteiskunta pakottaa useat vanhemmat töihin kun lapset ovat vielä pieniä. Koska kotona lasten hoitamista ei pidetä arvossa vaan siitä maksetaan ihan mitätön korvaus. Isovanhemmilla, kummeilla, ystävillä tulisi olla rohkeutta puuttua tilanteeseen ja kannustaa hakemaan apua. Avun vastaanottaminen ei ole helppoa, mutta kun on tarpeeksi väsynyt ja epätoivoinen on valmis melkein mihin vaan.

Tämä Rautavaaran turma on ikävä esimerkki siitä miten elämä voi luisua pois käsistä.. päälle päin moni asia voi näyttää toiselta kun oikeasti on.. niin kuin tässä kävi…. vain yksi pimeä hetki…

"Syysmetsään hiljaa keiju kulkee,sammaleiseen syliinsä hänet sulkee,
usvaan utuiseen kietoo maan,rauhaan ja puiden havinaan.
Askel on keveä, ei jälkiä jää,niittyvillain taipuu hiljaa pää.
Sieni hattunsa laskee maahan.
Kuunsäde tarttui sun untesi leijaan,nukkua saat sinä tähtien heijaan. "

Kesällä 2014

Neiti kesäheinä (Reeda kesäkuussa 2014)

                                  Kesällä 2014 ehdimme lasten kanssa 
                                  tehdä monta kivaa juttua. Alla muutama tähtihetki <3

Iska Rotkolaaksossa toukokuussa 2014

Reeda ja Iska Rotkolaaksossa 2014 toukokuussa

Iska ja kala kesäkuu 2014

Seija-mummua tervehtimässä Koppelossa (Jehkosten mökillä)

Ihana kiipeilupuu Valtimolla

  /

                                            Kesä on kuin perhon lento.

                                           Kaunis, lyhyt ja hennon hento.

                                               Aika kuluu mutta muistot jää,

                                          ne rikastuttavat elämää.