Kasvukipujako?

Syksyn harmaus vai mikä lie niin tuntuu kun kulkisi sumussa.

Väsyttää ja mikään ei tunnu oikein miltään. Kaikki on yhtä puuroa.

Jotenkin on helpompi löytää niitä asioita jotka ei suju kuin niitä mitkä sujuu.

Töissäkin tuntuu, että kokoajan pitäisi ehtiä enemmän ja hallita enemmän asioita.

Myös asiakkaat tuntuvat usein tyytymättömiltä.

Vaikka pakko myöntää miten kivalta tuntuu kun saa kiitosta. Kai sitä siellä jaksaa kuitenkin olla ystävällinen.

Se mitä olen taas miettinyt on se miten paljon meiltä vaaditaan? Suorita ja tee, osallistu, ole aktiivinen. Pysy ajanhermolla. Työelämässä on kova kilpailu ja vaatimukset. Koulussakin lapset laitetaan paremmuus järjestykseen omalla tavallaan. Lasten pitää suorittaa ja osallistua. Pitää olla pelit, lelut viimeisen päälle. Jos poikkeat porukasta joudut kiusatuksi. Tyyliin eiks sulla oo ees omaa puhelinta? Otteko köyhii kun ei oo Wii:tä?

Viime päivät olen henkilökohtaisesti käynyt keskustelua itseni ja muiden kanssa siitä miten paljon 6-vuotiaan esikoululaisen pitäisi osata? Mietin olenko epäonnistunut lapsen kasvatuksessa, kun lapseni ei osaa kirjaimia ja numeroita ja on innostuneempi ulkoilusta kun pöydän ääressä istumisesta ja kynä hommista. Olisiko minun äitinä pitänyt olla aktiivisempi ja opettaa lasta??? Olenko toiminut väärin kun minun lapseni eivät pelaa tietokonepelejä? Vaan pelaamme noppapelejä ja luemme kirjoja, leikimme legoilla jne. Onkohan mulla vanhemmuuden kasvukipuja?

Kun itse olin aikoinani eskarissa niin muistan kyllä, että kirjaimia ja numeroita harjoiteltiin.. mutta se oli sellaista leikkimistä. Voihan hyvinkin olla, että aika kultaa muistot. Muistan, että päivän kohokohta oli päiväunet. Mentiin vilusta väristen kerrossänkyihin ja ohut peitto piti vetää ihan tiiviisti vasten paljasta ihoa. Vähitellen tuli lämmin. Vaikka sänky oli suht kova, mutta siihen nukahdettiin.  Hoitaja luki sadun ja monesti meitä tyttöjä ”kikatutti”, mutta vähitellen uni vei voiton ja herääminen oli aina yhtä vaikeaa. Vielä olisi voinut nukkua hetken. Ne on kauniita muistoja. Muistan kuinka jännittävää oli kun hoitaja välillä laittoi levyltä kuulumaan Prinsessa Ruususen.

Mun pikku eskarilainen ei nuku päiväunia. Miten se jaksaa? Kun aamulla kuitenkin pitää herätä jo 5.45. Vaikka muistan kyllä itsekin miten iskuin torkuksissa Erkki-isän pyöräntarakalla kun mentiin hoitoon pyörällä satoi tai paistoi. Mutta ei matkaa kyllä ollutkaan hoitoon kun 2km pisimmillään ja isä ja äitikin töissä pyöräilymatkan päässä.

Tänään taas oltiin perheen kanssa metsässä. Ihana hiljaisuus ja koskematon luonto. Hieman lunta ja pakkasta. Kuin satumetsässä olisi kulkenut. Vaikka lapset vähän kiukutteli tuntui ettei mikään voi pilata sitä nautintoa. Oli ihana seurata miten lapset keksivät tekemistä. Tyttö kiipesi puuhun.  Poika halusi harjoitella kirveen ja sahan käyttöä. Äiti pieni erämies. Voi sitä onnistumisen iloa kun sai itse sahattua ohuen puun poikki. Istuttiin nuotiolla; nokipannukahvia, makkaraa ja leipää. Kyllä luonnossa kaikki maistuu paremmalta. Elämän tähtihetkiä. Niitä haluaisin lapsilleni antaa. Ilman että on pakko suorittaa otsa rypyssä.

Mieleen nousee muista alaluokilta. Minulla oli vaikeutta äidinkielessä. Kävin Riitan (erityisopettajan) opetuksessa ja ne tunnit olivat niin pitkiä. Muistan kuinka jännitin, koska pelkäsin etten osaa. Aiheutan pettymyksen opettajalle. Muistan kuinka vaikeaa oli muistaa kaikkia sääntöjä joita äidinkieleen liittyy. Tuntui, että Riitta oli niin ankara ja vaati liikaa. Koska yritin parhaani, mutta se aina tuntunut riittävän. Vähitellen kuitenkin sain kiinni juonesta. Mutta kyllä sen eteen piti tehdä töitä. Muistan kuinka istuin Erkki-isän kanssa tehden läksyjä illalla. Kirjaimet eivät tahtoneet löytää paikkaansa millään. Matikkakin onnistui niin kauan, kun ei tarvinnut lukea kirjallisia tehtäviä. Lukemaan opittuani sain kotitehtäväksi lukea joka päivä ääneen 15min ja aikuisen piti kuitata lukuvihkoon, että päivän rupeama on suoritettu. Se tuntui epäoikeidenmukaiselta. Nyt aikuisena ymmärrän, että minulla on lukihäiriö joka vaikeutti lapsena oppimista. Mutta silti olen saanut suoritettua kolme ammatti-tutkintoa ja vähän muutakin.

Mutta en yhtään ihmettele, että lapset ja nuoret masentuvat. Kaikkien pitäisi olla kuin yhdestä muotista koulumaailmassa. Vaikka puhutaan paljon yksilöllisyydestä ja vahvuuksien etsimisestä niin tuntuu, että se kaikki on vaan kaunista puhetta. Koulussa kaikki menee yhtenä massana ja jos erotus massasta eli olet jäljessä massan taidoista tai edellä niin aina se on ongelma. Me ollaan yksilöitä ja meidän kehitykseen vaikuttaa niin monet asiat kuten perimä ja ympäristö, terveydentila, vuorovaikutussuhteet, perheen koostumus, sosiaaliset suhteet, liikunta, ravinto jne. Lisäksi lapsen kiinnostus. Toinen on innostunut piirtämisestä kun toinen tykkää pyöräillä. Myös mihin me vanhemmat lasta ohjaamme. Toiselle on tärkeää viedä lapsi taiteen ja kulttuurin pariin toinen vie lapsen urheilu harrastukseen.

Lasten ja nuorten masennus ja mielialahäiriöt ovat yleisempiä kuin yleensä luullaan. Alle kouluikäisistä lapsista 0,5–1 % ja alakouluikäisistä noin 2 % kärsii masennustiloista. Ympäristötekijöistä tärkeimpiä lapsen masennukseen vaikuttavia tekijöitä ovat vanhemmuuteen ja perheen ihmissuhteisiin liittyvät ongelmat. Myös lasten kaltoin kohtelu, päihteiden käyttö perheessä, perheen varattomuus sekä kielteiset elämäntapahtumat kuten menetykset ovat masennuksen taustalla. Samoin epäonnistumiset lapselle tärkeissä asioissa, kiusatuksi tuleminen, sairastuminen tai vammautuminen voivat laukaista masennustilan. Kielteisten kokemusten kasautuminen kasvattaa masennus riskiä.

Kaikesta huolimatta nyt on lauantai, päivä ilman kiirettä ja suorittamispakkoa. Taas monta kokemusta rikkaampana kohti uusia seikkailuja ja uusia kokemuksia. Juuri tätä päivää en vaihtaisi mistään hinnasta pois sillä tänään olen nähnyt lapsieni hymyilevän J Lisäksi jaloissani makaa yksi onnellinen ajokoira, joka on saanut juosta metsässä monta tuntia. Kiitos tästä päivästä.