Tien risteyksiä ja valintoja

Luin tänään juttua Estonia onnettomuudesta selvinneestä naisesta. On se vaan niin ainut kertaista ja hetkellistä tämä kaikki. Huominen ei ole itsestään selvyys. Tuohan itsessään ei oo uusi tieto edes mulle ;)

Mutta huomaan taas kerran olevani jonkinmoisessa risteyksessä. Mihinkä suuntaan sitä lähtisi? Joka päivä on tietty yhtä valintojen tekoa. Mutta nyt olisi taas puntaroitava kuinka paljon on itse valmis tekemään kompromisseja niin kotona, töissä kuin harrastuksissa. On pantava puntariin omat päämäärät, arvot ja toiveet sekä vastapuolen vastaavat asiat. Kun huomaa väsyvänsä on pakko alkaa miettimään mikä syö energiaa. Tehtävä korjausliikettä ennen kuin on liian myöhäistä. Kuitenkin on vaan tämä yksi ja ainut elämä. Mihinkä minä haluan sen nyt käyttää ja oonko tyytyväinen? Siihen ois ainakin tarkoitus pyrkiä.

Aloitin sitten omasta olostani. Tiedän, että tulee syötyä aivan liikaa makeeta ja kaikkea. Aina löytyy hyvä syy mässyttään jotain. Sitten, kun omaa taipumuksen siihen, että kroppa alkaa ns.”sakkaamaan” eli pukkaa hiivasyndroomaan päälle. On pakko lyödä jarrut päälle. Mullahan nuo oireet on niin selkeet eli voimattomuus, kova päänsärky, nivelkivut sekä vatsa oireet sekä turvotus siellä sun täällä. Ja jatkuva kiukutus ja "hankala olo".  Siihen kun lisätään se, että liikkuminen menee överkis ja kroppa menee yliväsyneeksi ja yöunet vaiketuu. Onkin olotila sitten jo melkoinen. Nyt sitten viimeiset kaksi viikkoa ollaan menty ilman viljatuotteita, maitotuotteista käytössä vain rahka ja raejuustoa. Salaattia, hedelmiä, siemeniä, lihaa, kalaa ja kanaa sekä paljon vettä. Nyt olo jo parempi, mutta ei se hetkessä tapahdu. Suunta on kuitenkin oikea taas kerran. Milloinkahan oppis sen kohtuuden noiden viljojen ja sokerin käytössä???

Sitä äitinä, puolisona, ystävänä, työntekijänä tekee päivittäin päätöksiä. Viime aikoina olen taas herännyt miettimään mihin nuo minun päätöksenteot perustuu? Teenkö  niitä ajatellen muiden parasta vai omaa etua tai yleistä etua. Vai tuleeko toimittua vaan ns. totuttuun tapaan. Laitettua omat tarpeet ja mielipiteet taka-alalle? Onko päämäärät samat kuin muun joukkueen esim. perheen tai työyhteisön kanssa. Toimintatapa päämäärään pääsemisessä ei niinkään ole tärkeä vaan perille pääseminen. Ollaanko menossa samaan suuntaan ja tullanko maaliin yhdessä?  Mitenkä kauan olen valmis tekemään kompromisseja?? Ja onko omat päämäärät selvät? 

Nyt tuntuu, että on. Monta asiaa on työn alla. Useampi kiva juttua joista saan itselleni mielihyvää eli taas vireillä paritkin eri opinnot. Niissä saa kivasti haastaa itseään, vaikka välillä tuntuukin haasteelliselta löytää aikaa näihin juttuihin. Palkitsevaa kuitenkin saada tehtyä tehtäviä ja saada niitä ”Ahaa-elämyksiä”. Uskon molemmista olevan hyöty työelämään, jos ei nykyiseen niin johonkin toiseen. Näiltä osin päämäärä on selvä. Saada täydennettyä taas omaa osaamista ja saada haasteita itselle. Kun on ns. omia juttuja niin jaksaa paremmin myös lasten kouluhaasteet. Lapsilla on omat harrastukset ja nuo opiskelut on sitten se minun harrastus. Perhealämä pysyy tasapainossa, kun jokaisella on mahdollisuus myös omiin juttuihin.  

Liikunta ja koirien sekä perheen kanssa touhuaminen tuo nyt eniten mielihyvää. On kiva huomata, että jaksaa liikkua säännöllisesti ja pystyy nauttimaan ympäröivästä luonnosta.

Sitten on niitä juttuja jotka vie voimia. Osaan ei voi vaikuttaa vaan on olla tukena ja kannustava asianomaisia. Yksi näistä on lasten koulukuviot. Näin äitinä tuntuu välillä turhankin rankalta nämä arjen kiemurat. Kun haluaa rakkaileen parasta niin onkin stressaava äiti, joka hysterisoi asioista. 

Mutta sitten on myös niitä asiota joihin voisi ja pystyisi vaikuttamaan. Haluanko? Kannattaako? Niiden kohdalla pitäisi miettiä voiko tehdä komprommissejä vai pitäisikö löytää uusi päämäärä tai toimintatapa? Onko se mahdollista? Ennen kaikkea onko kaikki valmiita sitoutumaan niin, että myös itse pystyn sitoutumaan. Vuosien varrella oma arvomaailma on muodotunut tietynlaiseksi ja viime aikoina olen joutunut käymään muutaman asian kohdalla ” tahtojen taistoa” haluanko olla mukana ko.asiassa vai en? Lähiaikoina on ehkä nyt sitten tehtävä päätöksiä ja uskallettava elää niiden kanssa. Mun työnohaaja sanoi aikanaan ”luota vaistoosi ja tee päätökset ajan kanssa”. Tuo on ollut kyllä hieno ohje. Kun toimimme intutiivisesti keräämme ympäristöstä näkymättömiä merkkejä ja hyödynnämme niitä. Tavallaan työstämme hiljaista tietoa alitajunnassa ja nukkuessamme. Kun mieli saa työskennellä rauhassa, idea ja ajatukset pulpahtavat tyhjästä ja yht´äkkiä tiedämme miten toimia. Asioilla ja ihmisillä on munkin elämässä tarkotuksensa.  Sitä  ahaa elämystä odotellessa...

Aurinkoisia syyspäiviä, Sari

Empatiaähky vai ylikuormitus??

Työelämässä emotinaalisella vaatimuksilla tarkoittaan tunnelämän tuomaa kuormitusta. Tunnetyö on paitsi emotionaalisesti kuormittavaa se pitää sisällään myös kognitiivisiä vaatimuksia kuten tulkintaa, arvointia, posessointia ja rooliristiriitoja.

Hoitajan käyttäytymiseen ja tunteiden ilmaisemiseen kohdistuu usein tietynlaisia odotuksia, jopa vaatimuksia. Voidaan odottaa hoitajan olevan myötätuntoinen ja myönteinen, vaikka todellisuudessa hän voi kokea turhautumista, pahaa miltä jopa inhoa. Näin ollen todellisten ja näytettyjen tuntiden ero voi aiheuttaa ristitiidan kokemuksia. Näissä tilanteissa hoitaja joutuu kontrollimaan ja säätelemään omia tunteitaan ja niiden ilmaisua mikä on kuormittavaa. Mitä enemmän työhön sisältyy vuorovaikutusta, tilanteita joissa on huomioitava asiakkaan tai omaisen tunteet ja hallita omat tunteet sitä enemmän työn emotionaalinen kuormitus kasvaa.

Emotionaalinen haastavuus voi liittyä siihen, että asiakkaan elämäntilanne on ristiriidassa hoitajan arvojen kanssa. Myös hoitajan siviili elämässä tapahtuneet kokemukset tai vaikeudet mm.lähisen sairaus, kuolema tai koettu väkivalta voivat lisätä työn emotionaalista kuormittavuutta. Onkin tärkeää ymmärtää, että omat tunteet eivät kerro niinkää asiakkasta vaan itsestä, vaikka tunteet heräävätkin asiakas kontaktissa.

Vaikka hoitaja tekisi parhaansa, asiakas voi kokea ettei ole saanut riittävästi tukea ja apua. Ettei häntä ole kuunneltu, ymmärretty ja huomioitu tarpeeksi. Asiakas voi purkaa pahaa oloaan hoitajaan tyytymättämyydellä tai olla jopa töykeä tai ilkeä. Näissä tilanteissa emtionaalinen kuormitus lisääntyy ja hoitajalle voi tulla riittämättömyyden tai huonomuuden tunteita.

Hyvä on muistaa, että tunnetyöllä on toinenkin puoli: myönteinen palaute, kiitos tehdystä työstä. Nämä ovat voimavaroja ja myös henkilökohtaisen kasvun lähteitä. Sanonta ”kissa kiitoksella elää” on puoliksi totta. On hyvä muistaa myös saadut kiitokset.

Tähän aiheeseen törmäsin kun selailin mm. terveydenhoitaja lehteä ja me naiset julkaisua työterveyshuollon odotusaulassa. Mielenkiintoinen ja monella tapaa ajankohtainekin. Huomaa näin arjen päästyä taas käyntiin, miten taas mielessä pyörii paljon ”pitäis ehtiä” asioita. Liekkö se arki oikeasti niin kiireistä vai tuntuuko vaan? Toki, kun katsoo kalenteria voi huomata, että on sinne taas kertynyt yhtä sun toista. Mikä nyt ehkä sitten kuitenkin vähän vinksauttaa tätä systeemiä on, että mun nämä vähäiset työpäivät pakkaa venymään. Kuitenkin syynsä on miksi sitä osa-aikaista nyt vielä teen. Omat rajat !! niitä pitäisi nyt tarkastella kriittisesti.

On muuten mukava huomata miten paluu työelämään näin 50% työajalla on antanut onnistumisen kokemuksia. Paljon on menty vuodessa eteenpäin ja tuntuu hyvältä. Toki vielä on päiväkohtaista vaihtelua miten hyvin kuulen ja selvää puheesta. Eikä se taustamelu propleema varmaan ikinä häviä. Välillä päivällä olen hetkeksi riisunut ”impan” ja pieni hetkikin monesti auttaa. Aivot saa pikku tauon ja taas jaksaa. Kotona edelleen tykkään olla ilman ”imppaa”, mutta enemmän ja enemmän käytän sitä kyllä tuolla eri aktiviteeteissä. Ja huomaan siis kun se välillä unohtuu kotiin ;) mutta parempaan suuntaan mennään. Ehkä mä vielä joskus taas pääsen ihan kunnolla työsyrjään kiinni eli kokopäivä työhön.

Nuo lisälaitteet pitäisi nyt oikeasti saada kunnolla käyttöön. Olkoon nyt tämän syys- ja lokakuun projekti :)

Mutta tänään on vapaa päivä ja Reiska (imuri) kutsuu samoin pyykkikone.. Kiva kun kävit täällä <3 Kauniita syksypäiviä...

Sari