Omassa elämässä surua ja menetyksiä on ollut viimeisten kuukausien aikana. Välillä jää miettimään, että mitenkähän paljon sit jaksaa?? Suruhan kuuluu elämään samoin kun ilokin. Kukaan ei säästy menetyksiltä,mutta hyvin yksilöllistä missä vaiheessa kukakin menettää ja mitä. Kuoleman tuottama menetys on niin lopullinen ja suru sen jälkeen vaikein.
Surun kokeminen on luonnollinen reaktio menetyksen aikana. Suremisen tehtävä on auttaa sopeutumaan uuteen elämäntilanteeseen. Jokaisella on yksilöllinen tapa ja tahti surra. Suru vaikuttaa meidän mieleen,kehoon,hengellisyyteen sekä sosiaaliseen kanssa käymiseen.
Suruun,menetykseen liittyy usein surureaktioita: ikävä, Surullisuus, kaipaus, fyysinen väsymys, ahdistus ja pelko toisen ihmisen kuolemasta. Lisäksi vaikeus motivoitua uuteenpäivän, muisti- ja keskittymisvaikeuksia.
Huomaan itse jotenkin analysoivani itseäni ja jaksamistani. Jotenkin surun kokeminen näin kokonaisvaltaisesi on ollut todella raskasta ja vienyt voimat. Huomaan myös kuinka taka-alalla on myös pelkoa.
Myös se, että lapset ovat jo siinä iässä ja ymmärtävät menetykset tuo suruun uuden ulottuvuuden. Se että on itse menettänyt on lapset myös menettäneet. On jaksettava miettiä omien tunteiden lisäksi myös lasten jaksamista ja tunteita. Osattava etsiä heidän kanssa vastauksia miksi tuntuu tältä? Mikä tämä tunne on? Se hyvä puoli on, että tulee puhuttua ja mietittyä yhdessä lasten miltä tuntuu ja miksi tuntuu. Lohduttavaa huomata, että heillä on taito löytää lohdutuskeinoja <3
”Suru on prosessi. Menetyksen kohdatessa sureminen auttaa sopeutumaan uuteen elämäntilanteeseen. Luopuminen on myös löytämistä.
Suremistavat ovat yksilöllisiä. Tunteitten ilmaiseminen ja tuen hakeminen on tavallista, mutta kaikki ihmiset eivät kykene tai halua ilmaista tunteitaan muiden läsnä ollessa. Osa purkaa suruaan toimintaan. Kaikki ihmiset eivät esimerkiksi kykene tai halua ilmaista tunteita muiden läsnä ollessa. Jotkut saattavat purkaa suruaan toimintaan. Jotkut saattavat olla vielä lamaantuneita ja sokissa, kun toiset jo alkavat käsitellä tapahtunutta. Menetyksen kokenut voi unohtaa, että hänellä on myös oikeus tuntea iloa elämän hyvistä hetkistä.
Myönteisiä, lohduttavia muistoja ja ajatuksia tulee vaalia. Etenemisen merkki on, että hyviä päiviä on ajan kuluessa yhä enemmän. Akuutin surun aikana perheen, sukulaisten ja ystävien tuki on tärkeintä. ”
Itsestäni tunnistan tuon tekemisen. Ehkä se tulee siitä,että silloin ajatus on pakko suunnata siihen mitä on tekemässä. Olen yrittänyt iltaisin kuunnella äänikirjoja ihan vaan sillä, että niin saan ajatuksen suunnattua kirjaa ja nukahdan siihen. Minulla kun niitä uniongelmia on välillä ihan ilman, että on suurempia suruja.
Kun tekee hoitajana työtä täytyisi pystyä antamaan itsestään myös työyhtesölle ja asiakkaille. Huomaan,että surun myötä väsyneenä ei pysty samalla tavalla tekemään työtään ja antamaan asiakkaalle itsestään sitä kaikkea mitä toivoisi. Oma keskittyminen herpaantuu ja vastoinkäymisten sietokyky on madaltunut. Hyvin helposti työasiat vaikuttavat yöuniin ja sen kautta muodostuu kierre. Usein kuulee sanottavan,että työ on paras lääke. Allekirjoitan tuon eli tärkeää on, että on mielekästä tekemitä, mutta alentuneella työkyvyllä on aika ajoin haastavaa saada päivässä tehtyä kaikki edessä on. Itse huomaan, että itku ja pahamieli,ikävä ovat voimakkaamillaan juuri väsyneenä.
Kuitenkin omassa työssäni kohtaan myös surua. Vanhuksia kuolee ja on osattava kohdata omaiset ja läheiset sekä heidän surunsa. On jaettava menetys. Huomaan, että työelämässä tietty rooli ohjaa toimintaa. Rooli on ikään kuin suoja jonka taakse voi oman haavoittuvuuden piilottaa. Tuota roolia ei kuitenkaan pysty pukemaan päälle aamulla kun astuu työpaikan ovasta sisään. Ritiriitaista :(
Tänään olen miettinyt, että miten tukea muistisairaan vanhuksen surua ja menetystä? Miten keskustella muistisairaan kanssa tuoreesta menetyksestä? Onko siihen olemassa jossain ihan opas. Vaikka hoitotyötä olen jo ihan jonkinaikaa tehtnyt niin tämä on kyllä ”teema”johon en ole oikein koskaan saanut vastausta. Ehkä näin sumuisilla avoilla sitä miettiessä ei voi kovin viisaita ajatuksia edes saada aikaan.
Ehkä se vaan menee niin, että akuutissa tilanteessa kerta kerran jälkeen käydään asia uudestaan läpi. Näin kävi ja….. Ehkä kun menee aikaa vähäitellen alkaa sanoa ” siitä on jo aikaa ja meidän täytyy nyt keskitty tähän päivään ja juuri tähän hetkeen”. Ajan kanssa voisi hyötyä olla esim. valokuvat hautakivestä tai muistolaatasta tai hautajaisista joita voi muistisairaan kanssa katsoa ja käydä asiaa läpi. Ei ole helppoja asioita,mutta asioista joita olisi tärkeä miettiä.
Miltä suru tuntuu? Näkyykö suru vaikka ihminen ei itke? Miten sen huomaa? Pitääkö siihen reagoida? Milloin ja miten?
