Surua

Luopumisen vaikeus

Tässä viime päivinä olen joutunut useaan otteeseen miettimään tätä koiraharrastusta. Sen hyviä ja huonoja puolia.

Miksikö?

Suurin syy lienee siinä, että 16.10.2015 jouduimme saattamaan viimeiselle matkalle Rakkaan mamma-koira Metun. Metu sai elää pitkän ja hyvän elämän. Ehdimme kokea Metun kanssa metsästämisen riemun, uuden elämän alun sekä Metun pentujen ja omien lapsien myötä. Metu oli perheen jäsen eikä vain yksi koirista. Vaikka järki sanoo, että näin on paras ei tunne meinaa antaa rauhaa. Valtava Ikävä, kaipuu ja tyhjyys. Tuntuu vaan ihan käsittämättömältä ettei enää voi nuuhkuttaa ja silittää. Ei enää tarvitse miettiä, että onko mummukka käynyt iltapissillä, jääkö pesuhuoneen ovi auki, että vanhus pääsee yöllä pissille tai jääkö wc ovi auki ettei muori käy penkomassa roskista jne... ei ole enää sohvalla vieressä pötköttäjää. Lohduttajaa/kanssa sairastajaa. Vie aikaa tottua niihin muutoksiin... vie myös aikaa, että pystyy kohtaamaan nämä muut koirat. Nyt pelkästään ruokkiminen tuntuu ahdistavalta.

Tuntuu pahalta iloita muiden koirien onnistumisesta kokeissa tms. Juuri nyt tuntuu, että laitetaan kaikki pois niin ei tarvitse uudelleen kokea tätä tunnetta. En edes voinut muistaa miten kauhealta tämä voi tuntua. Ajatella koirasta luopuminen itkettää, ahdistaa ja saa voimaan pahoin. Saatika sitten ihmisen kuolema...

Sanonta koira on ihmisen paras ystävä on paljolti totta. Omalla kohdalla Metun puuttuminen arjesta tuntuu enemmän kun vaikka sukulaisen joka on asunut vuosi etäämmällä ja kenen kanssa on ollut tekemisissä harvakseltaan.

Tässä muutamia kuvia Vekkuran Metusta vuosien varrelta... 

Metu kevät 2007

Metu ja pennut 2007 kevät

Metu 2015

 

”Kun kaipaus ja ikävä polttaa niin, että satuttaa,
kuuntele silloin sydäntäsi,joka kertoo sinulle,
että se oli onnea ja iloa parhaimmillaan,
ja nyt muistot ovat kauneinta
mitä sinulla on. ”

Syksyisiä mietteitä

Viime kerrasta onkin aikaa..

Syksy on edennyt vauhdilla.Tuntuu, että kaikki syyshommat on vaiheessa. Uudenlainen arki on vienyt mukanaan. Välillä mietin onko tää koti vaan sellainen välietaappi kaiken tämän touhun ja menemisen keskellä. 

Uudenlainen arki eli aloitit työt 10. elokuuta Tuusniemellä. Samalla viikolla alkoi Reedan esikoulu ja Iskan 1.luokka. Minun töiden ja lasten koulun myötä arki muuttui jo paljon. Mutta siihen lisänä tuli myös Tomin työvuoro muutos eli tähän saakka Tomi on tehnyt pelkkää iltavuoroa. Eli arjessa rytmi on niin, että minä olen aamuvuorossa. Tomi huolehtii lapset koulu linja-autoon ja hakee lapset koulukyydiltä ja lähtee töihin. Lapset ovat 1-3 tuntia keskenään siihen kun tulen töistä kotiin. Isoja muutosia näin meidän näkövinkkelistä.

Iskan 1.luokan myötä myös iltaohjelmaan on tullut muutos, sillä melkeinpä joka päivä on läksyjä. Iskalle tuottaa edelleen vaikeuttaa kirjamien ”muistaminen” minkä vuoksi joudumme kotonakin aikalailla panostamaan tähän asiaan. Reedan eskari on lähtenyt kivasti menemään, vaikkakin neidissä tuntuu olevan energiaa hieman liian kanssa. Mutta innostunut on kirjoittamisesta ja kynä hommista.

Syksyn myötä tuli mukaan myös harrastukset. Iska aloittu seurakunnan poikakerhon, jossa pelaavat sählyä. Se on kerran viikossa. Jospa sitä kautta tulisi onnistumisen kokemuksia. Reedan kanssa ollaan käyty heppailemassa noin kaksi kertaa viikossa. - Onni on hoitoponi - Itse olen käynyt kuntosalilla 1-2 x viikossa ( kun on kaveri ei tuu niin helposti jätettyä väliin) ja koittanut lisäksi käydä joko juoksu tai kävelylenkkiä. Koirat pitää huolen että tulee liikuttua. Lisäksi syksyyn meidän osalta kuuluu koirien treenaus, kokeet ja miesväen osalta hirvenmehtuu.. touhua ja tohinaa siis riittää.

Iska 7 vee ja Reeda 6 vee

Reeda äitin poni-tyttö

Iska isin metsästys-apulainen

Vaikka on kyllä pakko myöntää, että uudessa työssä aloittaminen on ollut tosi voimia vievää. Osaksi siksi, että on paljon asioita jotka pitää sisäistää mm. hoitotyön käytännöt, asikkaiden taustat, organisaation säännöt jne. Mutta myös sen vuoksi, että olen sen "jonkun" sijalla. Ollaan totuttu, että "joku" teki asiat niin ja näin. Myös se, että usein työyhteisössä on niin, että jotakuta ei vaan voi miellyttää. Ja kun olen ns. suurennuslasin alla niin kyllä se käy rankaksi. Olen myös huomannut sen, että kuulontilanteen vaihtelut lisää työn haastavuutta mikä ei sinäänsä ole uusi tieto. Etiäpäin sanos mummot hangessa. Katsotaan miten asiat etenee.

Se on ollut kiva huomata, että lapset pärjää jo jonkin aikaa keskenään.. ettei ihan joka hetki tarvitse olla silmien alla. Eli voin jo käydä 20-30min lenkin ihan huoletta. Nyt on kuitenkin lapsilla menossa kova ”skapa” vaihe eli riitaa tuntuu tulevan lähes joka asiasta eli riitojen selvittelyä joka päivä ja moneen kertaan. Onneksi välillä löytyy yhteiset leikit.

Usein sitä silti miettii, että kovin nuorena lapset joutuvat itsenäistymään. Ajatellen koulumaailmaa. Eskarissa vielä ollaan niin tiukan valvonnan ja kurin alla. Ekaluokalla lapsen pitää itse huolehtia, että menee oikeeseen koulukuljetukseen, näyttää reissuvihko opelle jos siinä on viestiä, huolehtii että ehtii käydä vaihtamassa liikunta vaatteet jne. Välitunnillakin ekaluokkalaiset ovat ns. itsenäisesti eli ei omaa valvojaa... oman lapsen kohdalla, kun on ollut jonkin asteista kiusaamista niin asia mietityttää. En sillä, että aina pitäisi leikit ja touhut käydä yhteen. Kuitenkin tuntuu usein kovin surulliselta, kun lapsi kertoo leikkineensä yksi välitunnilla. Äitinä olemisen vaikeus.. sitä haluaisi suojella omiaan suruilta ja murheilta.

Kaiken kaikkiaan syksy on lähtenyt käyntiin suht kivasti kaikista muutoksista huolimatta. Kohti joulua mennään....

jk. koitan olla ahkerampi jatkossa