Surua

Luopumisen vaikeus

Tässä viime päivinä olen joutunut useaan otteeseen miettimään tätä koiraharrastusta. Sen hyviä ja huonoja puolia.

Miksikö?

Suurin syy lienee siinä, että 16.10.2015 jouduimme saattamaan viimeiselle matkalle Rakkaan mamma-koira Metun. Metu sai elää pitkän ja hyvän elämän. Ehdimme kokea Metun kanssa metsästämisen riemun, uuden elämän alun sekä Metun pentujen ja omien lapsien myötä. Metu oli perheen jäsen eikä vain yksi koirista. Vaikka järki sanoo, että näin on paras ei tunne meinaa antaa rauhaa. Valtava Ikävä, kaipuu ja tyhjyys. Tuntuu vaan ihan käsittämättömältä ettei enää voi nuuhkuttaa ja silittää. Ei enää tarvitse miettiä, että onko mummukka käynyt iltapissillä, jääkö pesuhuoneen ovi auki, että vanhus pääsee yöllä pissille tai jääkö wc ovi auki ettei muori käy penkomassa roskista jne... ei ole enää sohvalla vieressä pötköttäjää. Lohduttajaa/kanssa sairastajaa. Vie aikaa tottua niihin muutoksiin... vie myös aikaa, että pystyy kohtaamaan nämä muut koirat. Nyt pelkästään ruokkiminen tuntuu ahdistavalta.

Tuntuu pahalta iloita muiden koirien onnistumisesta kokeissa tms. Juuri nyt tuntuu, että laitetaan kaikki pois niin ei tarvitse uudelleen kokea tätä tunnetta. En edes voinut muistaa miten kauhealta tämä voi tuntua. Ajatella koirasta luopuminen itkettää, ahdistaa ja saa voimaan pahoin. Saatika sitten ihmisen kuolema...

Sanonta koira on ihmisen paras ystävä on paljolti totta. Omalla kohdalla Metun puuttuminen arjesta tuntuu enemmän kun vaikka sukulaisen joka on asunut vuosi etäämmällä ja kenen kanssa on ollut tekemisissä harvakseltaan.

Tässä muutamia kuvia Vekkuran Metusta vuosien varrelta... 

Metu kevät 2007

Metu ja pennut 2007 kevät

Metu 2015

 

”Kun kaipaus ja ikävä polttaa niin, että satuttaa,
kuuntele silloin sydäntäsi,joka kertoo sinulle,
että se oli onnea ja iloa parhaimmillaan,
ja nyt muistot ovat kauneinta
mitä sinulla on. ”