Koiran kanssa lenkillä...

Kun olen päättänyt avata tämän sanaisen arkkuni milloin mistäkin asiasta niin jatketaan samaan malliin. Tällä viikolla olen ihmetellyt autoilijoiden järjetöntä käyttäytymistä. Mikä ei ole uusi asia. Olin tässä iltana muutamana hihnalenkillä meidän Voten kanssa. Monen muuttujan vuoksi kävelimme osan lenkistä Joensuu Kuopio tien vartta illalla noin klo 18 maissa. Se mitä ihmettelen ja oikeasti kauhistelen on ettei yksikään vastaantuleva auto hiljentänyt meidän kohdalla, saatikkaan väistänyt vaan ajoivat tasaista tappavaa vauhtia ilman mitään tarkoitustakaan varoa koirakkoa. Jokaisella näillä autoilla olisi siihen ollut mahdollisuus sillä vastaantulevia autoja ei ollut. Joku miettii että jospa autoilija ei havainnut meitä riittävän ajoissa ja sen vuoksi ei ehtinyt reagoida. Näin ei kuitenkaan ollut sillä juuri tuo pätkä on valistu ja lisäksi sekä minä, että koira olimme varustautuneet niin, että meidät näkee hyvissä ajoin pimeässäkin.

Sitä mietin, että miksiköhän se on niin pirun vaikea ymmärtää autolla ajaessa, että olisi järkevää koirakkoa tai ratsukkoa tai pyöräilijää kohtaa, että vauhtia hiljennettäisiin ja ohitettaisiin hieman kauempaa, huomioitaisiin näin myös muukin kun moottoriliikenne. Tästäkin asiasta on niin paljon kirjoiteltu lehdissä esim. vast ikään olisi isot kirjoitukset miten ratsukko tulisi kohdata liikenteessä. Joskus muistan nähneeni kennelliiton, pyöräilyliiton (?) ja ratsastusliiton tekemän kohtaamisoppaan jossa asiat olivat niin ”palikka kielellä” ilmaistu että luulisi tyhmemmänkin ymmärtävän.

Itse kun koirien kanssa liikun ajattelin myös usein sitä, että miten pieniin ääniin ne reagoivat saatikka siihen, kun korvajuuresta ajaa ohi auto kovalla vauhdilla. Aikamoinen rasite koiran korville. Tiedossa kun on, että koira ja ihminen aistivat eri tavalla paitsi äänenvoimakkuutta myös äänenkorkeutta. Koira kuulee paljon sellaisia ääniä, joita ihminen ei havaitse lainkaan. Parhaassa tapauksessa nuoren ihmisen kuuloalue on 20 – 20 000 Hz. Koiralla se on 70 - 100 000 Hz. Toisin sanoen koirat kuulevat paljon kimeämpiä ääniä kuin ihmiset.

Lisäksi se, että miltä koirasta tuntuu kun kovaääninen itseä monta kertaa suurempi metallimöykky tulee vastaan kovalla vauhdilla?? Omiani olen koittanut opettaa kohtaamaan autot rauhallisesti ja toivonkin, että edes hieman pelkäisivät ja kunnioittaisivat.  Mutta huonot kokemukset tuolla tien varressa ei ainakaan yhtään helpota koiran tottumista autoihin. Kyllä nuoren koiran kanssa liikenteessä ollessa on usein joutunut toteamaan, että vahvemman oikeudella heikomman on järkevämpää väistää. Jotenkin pitäisi vaan saada kerättyä näille nuorille koirille niitä hyviä kokemuksia liikenteestä (autot, pyörät, mopot, rattaat jne.)  että aikuisena niiden kanssa olisi helpompi toimia kokeissa ja näyttelyissä.

Kasvukipujako?

Syksyn harmaus vai mikä lie niin tuntuu kun kulkisi sumussa.

Väsyttää ja mikään ei tunnu oikein miltään. Kaikki on yhtä puuroa.

Jotenkin on helpompi löytää niitä asioita jotka ei suju kuin niitä mitkä sujuu.

Töissäkin tuntuu, että kokoajan pitäisi ehtiä enemmän ja hallita enemmän asioita.

Myös asiakkaat tuntuvat usein tyytymättömiltä.

Vaikka pakko myöntää miten kivalta tuntuu kun saa kiitosta. Kai sitä siellä jaksaa kuitenkin olla ystävällinen.

Se mitä olen taas miettinyt on se miten paljon meiltä vaaditaan? Suorita ja tee, osallistu, ole aktiivinen. Pysy ajanhermolla. Työelämässä on kova kilpailu ja vaatimukset. Koulussakin lapset laitetaan paremmuus järjestykseen omalla tavallaan. Lasten pitää suorittaa ja osallistua. Pitää olla pelit, lelut viimeisen päälle. Jos poikkeat porukasta joudut kiusatuksi. Tyyliin eiks sulla oo ees omaa puhelinta? Otteko köyhii kun ei oo Wii:tä?

Viime päivät olen henkilökohtaisesti käynyt keskustelua itseni ja muiden kanssa siitä miten paljon 6-vuotiaan esikoululaisen pitäisi osata? Mietin olenko epäonnistunut lapsen kasvatuksessa, kun lapseni ei osaa kirjaimia ja numeroita ja on innostuneempi ulkoilusta kun pöydän ääressä istumisesta ja kynä hommista. Olisiko minun äitinä pitänyt olla aktiivisempi ja opettaa lasta??? Olenko toiminut väärin kun minun lapseni eivät pelaa tietokonepelejä? Vaan pelaamme noppapelejä ja luemme kirjoja, leikimme legoilla jne. Onkohan mulla vanhemmuuden kasvukipuja?

Kun itse olin aikoinani eskarissa niin muistan kyllä, että kirjaimia ja numeroita harjoiteltiin.. mutta se oli sellaista leikkimistä. Voihan hyvinkin olla, että aika kultaa muistot. Muistan, että päivän kohokohta oli päiväunet. Mentiin vilusta väristen kerrossänkyihin ja ohut peitto piti vetää ihan tiiviisti vasten paljasta ihoa. Vähitellen tuli lämmin. Vaikka sänky oli suht kova, mutta siihen nukahdettiin.  Hoitaja luki sadun ja monesti meitä tyttöjä ”kikatutti”, mutta vähitellen uni vei voiton ja herääminen oli aina yhtä vaikeaa. Vielä olisi voinut nukkua hetken. Ne on kauniita muistoja. Muistan kuinka jännittävää oli kun hoitaja välillä laittoi levyltä kuulumaan Prinsessa Ruususen.

Mun pikku eskarilainen ei nuku päiväunia. Miten se jaksaa? Kun aamulla kuitenkin pitää herätä jo 5.45. Vaikka muistan kyllä itsekin miten iskuin torkuksissa Erkki-isän pyöräntarakalla kun mentiin hoitoon pyörällä satoi tai paistoi. Mutta ei matkaa kyllä ollutkaan hoitoon kun 2km pisimmillään ja isä ja äitikin töissä pyöräilymatkan päässä.

Tänään taas oltiin perheen kanssa metsässä. Ihana hiljaisuus ja koskematon luonto. Hieman lunta ja pakkasta. Kuin satumetsässä olisi kulkenut. Vaikka lapset vähän kiukutteli tuntui ettei mikään voi pilata sitä nautintoa. Oli ihana seurata miten lapset keksivät tekemistä. Tyttö kiipesi puuhun.  Poika halusi harjoitella kirveen ja sahan käyttöä. Äiti pieni erämies. Voi sitä onnistumisen iloa kun sai itse sahattua ohuen puun poikki. Istuttiin nuotiolla; nokipannukahvia, makkaraa ja leipää. Kyllä luonnossa kaikki maistuu paremmalta. Elämän tähtihetkiä. Niitä haluaisin lapsilleni antaa. Ilman että on pakko suorittaa otsa rypyssä.

Mieleen nousee muista alaluokilta. Minulla oli vaikeutta äidinkielessä. Kävin Riitan (erityisopettajan) opetuksessa ja ne tunnit olivat niin pitkiä. Muistan kuinka jännitin, koska pelkäsin etten osaa. Aiheutan pettymyksen opettajalle. Muistan kuinka vaikeaa oli muistaa kaikkia sääntöjä joita äidinkieleen liittyy. Tuntui, että Riitta oli niin ankara ja vaati liikaa. Koska yritin parhaani, mutta se aina tuntunut riittävän. Vähitellen kuitenkin sain kiinni juonesta. Mutta kyllä sen eteen piti tehdä töitä. Muistan kuinka istuin Erkki-isän kanssa tehden läksyjä illalla. Kirjaimet eivät tahtoneet löytää paikkaansa millään. Matikkakin onnistui niin kauan, kun ei tarvinnut lukea kirjallisia tehtäviä. Lukemaan opittuani sain kotitehtäväksi lukea joka päivä ääneen 15min ja aikuisen piti kuitata lukuvihkoon, että päivän rupeama on suoritettu. Se tuntui epäoikeidenmukaiselta. Nyt aikuisena ymmärrän, että minulla on lukihäiriö joka vaikeutti lapsena oppimista. Mutta silti olen saanut suoritettua kolme ammatti-tutkintoa ja vähän muutakin.

Mutta en yhtään ihmettele, että lapset ja nuoret masentuvat. Kaikkien pitäisi olla kuin yhdestä muotista koulumaailmassa. Vaikka puhutaan paljon yksilöllisyydestä ja vahvuuksien etsimisestä niin tuntuu, että se kaikki on vaan kaunista puhetta. Koulussa kaikki menee yhtenä massana ja jos erotus massasta eli olet jäljessä massan taidoista tai edellä niin aina se on ongelma. Me ollaan yksilöitä ja meidän kehitykseen vaikuttaa niin monet asiat kuten perimä ja ympäristö, terveydentila, vuorovaikutussuhteet, perheen koostumus, sosiaaliset suhteet, liikunta, ravinto jne. Lisäksi lapsen kiinnostus. Toinen on innostunut piirtämisestä kun toinen tykkää pyöräillä. Myös mihin me vanhemmat lasta ohjaamme. Toiselle on tärkeää viedä lapsi taiteen ja kulttuurin pariin toinen vie lapsen urheilu harrastukseen.

Lasten ja nuorten masennus ja mielialahäiriöt ovat yleisempiä kuin yleensä luullaan. Alle kouluikäisistä lapsista 0,5–1 % ja alakouluikäisistä noin 2 % kärsii masennustiloista. Ympäristötekijöistä tärkeimpiä lapsen masennukseen vaikuttavia tekijöitä ovat vanhemmuuteen ja perheen ihmissuhteisiin liittyvät ongelmat. Myös lasten kaltoin kohtelu, päihteiden käyttö perheessä, perheen varattomuus sekä kielteiset elämäntapahtumat kuten menetykset ovat masennuksen taustalla. Samoin epäonnistumiset lapselle tärkeissä asioissa, kiusatuksi tuleminen, sairastuminen tai vammautuminen voivat laukaista masennustilan. Kielteisten kokemusten kasautuminen kasvattaa masennus riskiä.

Kaikesta huolimatta nyt on lauantai, päivä ilman kiirettä ja suorittamispakkoa. Taas monta kokemusta rikkaampana kohti uusia seikkailuja ja uusia kokemuksia. Juuri tätä päivää en vaihtaisi mistään hinnasta pois sillä tänään olen nähnyt lapsieni hymyilevän J Lisäksi jaloissani makaa yksi onnellinen ajokoira, joka on saanut juosta metsässä monta tuntia. Kiitos tästä päivästä.

Riitelyä vai väkivaltaa?

Mietinpäs tänään kotimatkalla aihetta väkivalta parisuhteessa. Tähän asiaa tuntuu nykyisin töissä ja lehtien sivuilla törmäävän aika usein.  

” Sekä miehet että naiset voivat syyllistyä väkivaltaisiin tekoihin ja harjoittaa henkistä väkivaltaa. Poliisin tietoon tuli vuonna 2007 parisuhteissa tapahtuneita lieviä pahoinpitelyitä, pahoinpitelyitä ja törkeitä pahoinpitelyitä yhteensä 2740. Niistä 86 prosenttia (2360 tapausta) kohdistui naisiin.  Suurin osa naisten kokemista parisuhdeväkivaltatilanteista oli rikosnimikkeeltään pahoinpitelyitä. Lisäksi 2007 parisuhteessa tapahtui yhteensä 167 törkeää pahoinpitelyä tai henkirikoksen yritystä, joista 103  (62 %) kohdistui naisiin ja 64 miehiin (38 %).”(www.minna.fi/ väkivaltatilastot)

Mikä tietysti mietityttää on se, että mistä väkivaltainen käyttäytyminen saa alkunsa. Tilastojen mukaan syynä on mustasukkaisuus puolisosta, riidat kotitöistä, riidat vapaa-ajan käytöstä, nöyryyttäminen sekä riidat rahasta/omaisuudesta.

Riitelyyn tarvitaan aina kaksi niin kuin vanha kansakin sanoo. Usein etenkin pitkässä parisuhteessa riidellään eli ollaan asioista erimieltä. Parisuhteen alussa ei kumppanin erilaisuus ja erilainen elämänkokemus useinkaan tuota ongelmaa, se koetaan rikkautena. Vähitellen huuma haihtuu ja tullaan tietoiseksi erilaisuudesta. Tällöin alkaa varsinainen yhteiselämään sovittautuminen. Tässä vaiheessa erimielisyyksien selvittely on yhteisen linjan hakemista. On tuotava esiin itselleen tärkeitä asioita, mutta osattava luopua myös jostain tarpeen tullen. Näin luodaan perusta yhteiselämälle, jossa on tasapuolisesti aineksia kummankin puolison suunnalta.

Toisenlainen ratkaisu on riitelyn välttely. Tuolloin tiettyjä asioita ei käsitellä ollenkaan. Usein toinen  tietämättä - antaa periksi, luopuu, omista näkemyksistään ja mukautuu toisen tahtoon. Voi käydä, että yhteiselämästä tulee liian vähän yhteistä, itsensä näköistä. Vaarana on vieraantuminen.

Tokihan voi käydä niin, että riitely  jää ”päälle” eli riidellään ja junnataan paikallaan, asioita ei saada ratkaistuiksi tai niissä ei edetä. Tällöin voikin miettiä halutaanko asioita ratkaista vai onko kyse vallasta?

Erimielisyydet ja riita eivät ole sama asia. Erimielisyys muuttuu riidaksi kun kiihdytään ja tunteen kuohahtavat. Mikä onkaan se ”juttu” mikä saa  riidan muuttumaan väkivallaksi? 
 Kumpi on pahempaa henkinen vai fyysinen väkivalta?

Anna Klemi (2006 Jyväskylän yliopisto) kirjoittaa, että henkistä väkivaltaa määrittää tekijän toiminnan pitkäkestoisuus, toistuvuus ja tarkoituksellisuus sekä uhrin kokemus puolustuskyvyttömyydestä. Henkinen väkivalta voi olla avointa sanallista aggressiota, tai epäsuoraa ja peiteltyä. Fyysiseen väkivaltaan liittyy usein henkistä väkivaltaa, mutta henkistä väkivaltaa voi esiintyä myös ilman fyysistä väkivaltaa. Henkisen väkivallan taustalla saattaa olla tekijän lapsuudenperheen kasvatuskulttuuri, hoitamaton trauma, tai luonnehäiriö.
Henkisen väkivallan tekijä ei koe tehneensä väärin, koska on harjoittanut "vain" henkistä väkivaltaa. Niinpä hyvittelyjä ja katumusta ei tarvita. Uhrin voi olla vaikea mieltää kokemaansa väkivallaksi, koska häntä ei ole lyöty. Henkinen väkivalta voi kuitenkin olla jopa vammauttavampaa kuin fyysinen. Henkisen väkivallan harjoittajan toiminnasta voisi käyttää myös nimitystä aivopesu. Uhrin kokemus on avuttomuus, puolustuskyvyttömyys, lamaannus ja masennus. Kun henkinen väkivalta kohdistuu lapseen joka on vasta rakentamassa minäkuvaansa ja käsitystään maailmasta, seuraukset ovat traagiset.

Huomasin taas tänään kuinka paljon enemmän pitäisi tietää ja osata tehdä, että voisi näitä uhreja ja väkivallantekijöitä auttaa. Mitä ns. ”rivisairaanhoitaja” voi tällaisessa tilanteessa tehdä? Kuunnella, kirjata huomiot ja ohjata lääkärille. Mutta pystymmekö me tarjoamaan kriisiapua? Ja toisaalta voiko heitä edes auttaa. Onko meillä resursseja tällaiseen ja riittääkö ammattitaito?

Näillä mennään mitkä on annettu….

Pyhäinpäivä 2014

Näin pyhäinpäivänä mietin, että mitä se suru oikeastaan on?

 Selatessani eri lähteitä tulin siihen tulokseen, että suru on useimmiten seurausta menetyksestä: läheisen kuolemasta, parisuhteen päättymisestä, työpaikan menettämisestä. Se on aina henkilökohtainen kokemus ja jokainen suree omalla tavallaan. Surun kokemiseen vaikuttaa persoonallisuus ja aiemmin koetut menetykset, surun aiheuttaneen menetyksen luonne sekä suruprosessin aikana saatava tuki.

Surulla voidaan tarkoittaa myös mielialan hetkellistä muutosta, jossa surija tuntee esimerkiksi hyödyttömyyttä ja kaipuuta. Ihmiset ovat tällöin usein hiljaisia, vähemmän tarmokkaita ja sulkeutuneina. Suru on onnellisuuden vastakohta. Suomessa perinteisesti mustaa on pidetty surun värinä.

Suru on terve reaktio vastoin käymisiin ja menetyksiin.  Usein ihmisten odotetaan ilmaisevan suruaan juuri tietyillä tavoilla mm. itkemällä hautajaisissa tai puhumalla tapahtuneesta. Suremisen muodot ovat yksilöllisiä, kaikki ihmiset eivät kykene tai halua ilmaista tunteita muiden läsnä ollessa. Osa purkaa suruaan toimintaan. Jotkut ovat lamaantuneita ja shokissa, kun toiset alkavat jo käsitellä tapahtunutta. Pahimmillaan menetyksen kokenut unohtaa, että hänellä on oikeus tuntea iloa elämän hyvistä hetkistä. Sureva ihminen käsittelee tapahtunutta itseään, ei muita ihmisiä varten.

Suruun liittyy erilaisia tunteita: suunnatonta ikävää, halua kieltää tapahtunut, hylätyksi tulemisen tunnetta, turvattomuutta, merkityksettömyyttä, ahdistusta, syyllisyyttä ja vihaakin. Keho voi myös reagoida suruun eri tavoin. Oireet voivat esiintyä pään särkynä, vatsa oireina, muistikatkoina, väsymyksenä, lihasjäykkyytenä sekä paniikkihäiriö oireita. Traumaattisten kriisien seurauksena ilmenevässä surussa erilaiset aistiharhatkin ovat mahdollisia. Ihminen voi esimerkiksi uskoa kuulevansa kuolleen ihmisen äänen jossain.

Suru voidaan jakaa eri vaiheisiin. Shokkivaiheessa tapahtunutta ei koeta todeksi. Olo on usein hajanainen ja erätodellinen. Reaktiovaiheessa tapahtunut aletaan ymmärtää todeksi. Tapahtunutta on tarve kerrata uudestaan ja uudestaan. Käsittelyvaiheessa tapahtunutta käydään läpi ja eri tunne tilat vaihtelevat ikävä, kaipuu, katkeruus, viha ja pelko. Sureminen on tunteiden käsittelyä. Sopeutumisvaiheessa löytyy vähitellen uusi tasapaino elämään. Kuitenkin usein surulliset tunteet ja ajatukset tulevat aalloissa, toisena päivänä on vaikeampaa kuin toisena. Joskus suru voi pitkittyä tai muuttua masennukseksi, erityisesti silloin ulkopuolisesta avusta saattaa olla hyötyä.

Itse ajattelen, että suru on  kaipuuta ja ikävää pois menneiden muistamista osana arkipäivää. Menetysten kanssa on oppinut elämään. On ollut pakko. Mutta itselle suru on myös avuttomuutta ja voimattomuutta keskellä tätä kaikkea myllerrystä. Kun miettii viime päivien uutisia huomaa olevansa surullinen ja jotenkin myös turta tästä kaikesta ikävästä mitä tapahtuu.  

Onko meidän yhteiskunnassa ja Suomessa asiat todellakin tällä tolalla?

Missä vaiheessa näin on käynyt?

Onko jatkossakin ihan arkipäivää lukea lehdestä, että perheriitoja selvitellään puukkojen ja pyssyjen kanssa. Ohikulkijat puukottavat ruokatunnilta töihin palaajaa. Nuoret pahoinpitelevät toisiaan henkihieveriin. Lapset hakkaavat toisiaan jo päiväkodin pihalla.

Olenko minä ollut jonkin kuplan sisässä? Miten minulta on jäänyt huomaamatta, että tämä elämän meno on mennyt tällaiseksi.

Mitä minun tulisi tehdä, että nämä kaksi elämän alkutaipaleella kulkijaa saisivat elää elämäänsä ilman surua ja pelkoa siitä, että joku tulee ja satuttaa heitä. Tokihan he ovat jo nähneet surun kasvot perheen menetysten muodossa, mutta he ovat myös nähneet sen, että surun kanssa voi oppia elämään.

Tänään olemme sytyttäneet kynttilöitä Rakkaiden muistolle. He elävät sydämessämme ja kulkevat mukana arjessamme jokainen tavallaan. Suru voi olla raskas kantaa, mutta se on myös syy pysähtyä hetkeen. Kaivaa mielen sopukoista hyviä muistoja jotka auttavat jatkamaan eteenpäin.

”Kun suru häipyy, tulevat muistot. Ja jokainen niistä koskee yksitellen.”

lähteenä

http://www.e-mielenterveys.fi/vaikeat-elamantilanteet/suru/

http://fi.wikipedia.org/wiki/Su

http://www.mielenterveysseura.fi/files/782/suru.PDF