Lukiessani tänään kotimatkalla kirjailija ja elämäntapavalmentaja Katri Mannisen kirjoitusta Voimakas ulostulo Rautavaaran turmasta: ”Voin kuvitella miltä äidistä on tuntunut” havahduin. Aivan kun Manninen olisi lukenut ajatuksiani. Jo eilen illalla mietin aivan samoja asioita ja mietin, että miksi kukaan ns. julkimo ei ota tähän asiaan kantaa.
Mihin tämä maailma onkaan menossa? joka päivä omalääkäri vastaanotolla saan kuulla ettei perheet saa apua neuvolasta tai kouluterveydenhuollosta, koska ei ole resursseja. Omalääkäri- hoitaja pari on kuin jätelava jonne heitetään kaikki tekemättömät työt ja ne joita ei ”ehditä” hoitamaan.
Mihin ajatus perhekeskeisyydestä on hävinnyt. Kenellä on vastuu lasten, nuorten ja perheiden hoidosta ja jaksamisesta? Vastuu on tietysti perheillä joku teistä ajattelee. Niinpä, mutta entä jos ei uskalla tai tosiaankaan jaksa hakea apua vaan yrittää lasten nuhien ym. vaivojen varjolla päästä jonnekin edes vihjaamaan ettei jaksa..
Onko meidän yhteiskunta menossa siihen, että vain ne selviävät jotka jaksavat pitää meteliä itsestään? On surullista huomata kuinka moni perhe kiikkuu taloudellisesti rotkon reunalla. Paineet työelämässä kasvavat, työmatkat pitenevät ja suorittamisen paine on suuri että pysyt mukana työelämässä ja tienaat elantosi. Siinä sivussa pitäisi vielä pyörittää perhe ja koti.
Mistä jaksaminen tähän kaikkeen. Jos et jaksa olet heikko. Kuka sellaista haluaisi myöntää?
Luin tänään myös kirjoituksen jostain lehdestä jossa isovanhemmat ovat ilmoittavat ”älä tee lapsia jos et niitä jaksa hoitaa”. Asioissa on niin monta puolta kun on katsojaa. En itsekkään ajattele että isovanhemmat ovat sitä varten että hoitavat lapsia. Mutta tilanteet perheissä muuttuvat, jaksamisen aste vaihtelee. Nykyinen yhteiskunta pakottaa useat vanhemmat töihin kun lapset ovat vielä pieniä. Koska kotona lasten hoitamista ei pidetä arvossa vaan siitä maksetaan ihan mitätön korvaus. Isovanhemmilla, kummeilla, ystävillä tulisi olla rohkeutta puuttua tilanteeseen ja kannustaa hakemaan apua. Avun vastaanottaminen ei ole helppoa, mutta kun on tarpeeksi väsynyt ja epätoivoinen on valmis melkein mihin vaan.
Tämä Rautavaaran turma on ikävä esimerkki siitä miten elämä voi luisua pois käsistä.. päälle päin moni asia voi näyttää toiselta kun oikeasti on.. niin kuin tässä kävi…. vain yksi pimeä hetki…
"Syysmetsään hiljaa keiju kulkee,sammaleiseen syliinsä hänet sulkee,
usvaan utuiseen kietoo maan,rauhaan ja puiden havinaan.
Askel on keveä, ei jälkiä jää,niittyvillain taipuu hiljaa pää.
Sieni hattunsa laskee maahan.
Kuunsäde tarttui sun untesi leijaan,nukkua saat sinä tähtien heijaan. "
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti