Viime päivinä olen taas mietiskellyt sitä,että miten paljon on asioita omassa elämässä mitä kuitenkin loppujen lopuksi on hyvin. Toki oma työkunto ja vointi ei ole vielä lähelläkään sitä mitä se voisi olla. Mutta parempaan päin ollaan menossa. Voin olla kiitollinen siitä,että olen saanut mahdollisuuden tehdä työkokeilua lähellä kotia. Se helpottaa tätä arjen pyörittämistä. Kun meitä on tässä perheessä useampi kellä on näitä ns.Erityistarpeita.
Onnellinen olen siitä,että lasten koulu hommat on lähteneet sujumaan ja molemmat on löytänyt koululta aikuisen kenen puoleen kääntyä vaikealla hetkellä ja keneen luottaa. Poitsun tukitoimet on tähän asti sujunut mukavasti ja tuntuu,että jaksaa noi viikoittaiset neuropsykologiset kuntoutus keikat hyvin. Onneksi saatiin vakiotaksi joka kuljettaa. Myös tytsyn jutut tuntuu sujuvan ja kotona ovat jaksaneet kivasti tehdä tehtäviä ja vähän ollaan extraakin tehty 😋 ja vihdoinkin lapset pääsee tarkempiin kuulitko Minskin. Yksi huolen aihe tältä mammalta pois.
Toki edelleen paljon olen ehtinyt työstää sitäkin miten toisten ihmisten tuntuu olevan niin vaikea ymmärtää miten isoa prosessia tässä torpassa käydään läpi. Jotenkin toisilla on vaan käsitys, että kun koneen pistää päähän niin alkaa kuulumaan. Ettei tuo oo Numminen juttu. Kuulehan mä,mutta se selvän saaminen on tosiaan sitten ihan eri juttu 😉
Itse huomaan,että kuuleminen on kuitenkin asia joka vaikuttaa minulla koko kroppaan. Huomaan,että niska-hartiaseutu ja kallon pohjan lihakset jännittyy kun joutuu ponnistelemaan ja siedättämään itseään ääniin. Siksi onkin tärkeää,että löytäisi hyvän tasapainon lihaskunnon ylläpitämisen ja lihasten rentoutumisen välille. Se ei aina olekaan niin yksi seliteistä. Tänään sain onneksi työaikana reippaalla ja illasta käytiin lasten kanssa vielä uimassa.
Kunpa osaisi itsensä kovettaa niin ettei välittäisi ihmisten puheista. Pystyisi vaan keskittymään näihin omiin juttuihin ja iloitsemaan hyvästä voinnista. Viime päivät oon nauttinut tästä syksyn kauneudesta...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti