Kaatrasen rannalla: Pohdintaa tunteista

Viime päivinä oon taas tuumaillut tätä elämän kulkua eri vinkkeleistä.. ihania aurinkoisia päiviä.. lasten naurua, mutta myös pettymyksiä.

Miten miten itse käsittelen tunteitani ja mitä lapseni oppivat siitä?

Minusta tunteet olipa ne iloisia, surullisia taikka vihaisia tai kiukkuisia näkyvät valitettavasti joskus liiankin selvään. Joskus toivoisin voivani peitellä ainakin osan tunteista. En haluaisi, että lapset näkevät minun olevan surullinen tai pettynyt saatika kiukkuinen. Sillä silloin tiedän, että en todellakaan ole parhaimmillani.

Olimme perheen kanssa viikonloppuna metsässä ja kävin vähän metsässä kävelemässä itsekseen ja purpattamassa yksikseen pettymyksen tunnetta ja jonkin moista kiukkua, turhautuneisuutta. Lapsia se vähän kummastutti. Äiti mikä sinulla on?

Siinäpä olikin hyvä hetki jutustella lasten kanssa metsässä nuotiolla siitä miten tärkeä on oppia myös hillitsemään tunteitaan ja tunnistaa tunteita sekä niiden vaiktuksia itseensä. Aina se ei ole helppoa, mutta siinä voi harjaantua.

Siinm me istuttiin siis nuotiolla ja juteltiin siitä miten tärkeää on ymmärtää, että kiukutuksen vallassa voi tehdä tyhmiä juttuja eli sanoa toiselle jotain sellaista mikä satuttaa tai loukata toista (aiheuttaa pitkäksi aikaa pahaa mieltä) tai huitaista kädellä toista kauemmas ja toinen voi satuttaa itseään pahastikkin.

Mietittiin mitä voisi tehdä kun oikein kenkuttaa?

Sulkea silmät ja laskea kymmeneen, mennä istumaan mättäälle ” älä hättäile, istu mättäälle” idealla... eli toisin sanoen antaa vähän tunteen viilentyä ennen kuin tekee mitään ”tyhmää”.

Puhuttiin myös siitä, miten tärkeää on pitää ”kiinni hyvän olon tunteesta” ja siitä, kun on kivaa.. painaa ne hyvät jutut mieleen ja nauttia, ottaa tuo ”kiva hetki” talteen → huonolla hetkellä sen hetken muistaminen auttaa jaksamaan.

Siinä istuessa myös puhuttiin, kuinka tärkeää on muistaa ettei toiselle tee mitään sellaista mitä ei itselleen haluaisi tehtävän.. lapset alkoivat itse kerto mikä ei oo kivaa ja siltä tuli mm. kun ei pääse leikkiin mukaan, lällättely, töniminen, läpäsiminen ja toisen tekemisen tai tavaroiden vähättely.. isoja asiota eikä aina itsekkään ole helppoa muistaa ettei se ole kivaa jos omalle kohdalle sattuu.

Paljon puhutaan, että kaikki pitäisi hyväksyä sellaisena, kun he ovat. Mutta minkäs teet, jos toisen mielestä sun ”naama ei miellytä”. Tätä asiaa me myös mietimme... pitääkö vaan vältellä niitä ihmisiä joiden kanssa ei tunnu tulevan toimeen?

Onko se mahdollista? Siinäpä sellainen pulma johon tämä äet ei osannut vastata :(

Oma ohjeeni on kaikkien kanssa on tultava toimeen, mutta ystävä ei tarvitse olla eli on pystyttävä hillitsemään kielensä ja nyrkkinsä, vaikka ei samaa mieltä olisikaan...

Näillä mennään jotka on annettu.. eteenpäin sanos mummot hangessa :)

Kaiken kaikkiaan tunteista puhuminen ja niiden tunnistaminen on meillä nyt pinnassa monestakin syystä. Elämässä on menossa vaihe, että useamman asian kanssa ollaan ns. seuranta-linjalla. Omalla kohdalla kuuleminen, sisäkorva istutteeseen sopeutuminen ja työelämään paluu kuviot. Ne herättävät paljon ajatuksia ja myös tarvetta puhua. Minun tapani kasvattaa lapsia on puhua heille asioista niiden oikeilla nimillä. Nyt lapset tietävät, että minua jännittää tämän viikon sairaalakäynnit eli istute aktivoidaan. Minusta on tärkeä, että he ymmärtävät miksi äiti on välillä aika herkilläkin.

Toisaalta myös lasten kouluun liittyy omia juttujaan. Kaverisuhteet, jaksaminen/jaksamattomuus koulussa. Sekä oppimisen eteneminen.. miten se etenee ja eteneekö se normaalisti. Lapset kun ovat yksilötä. Miten koulumaailma pystyy vastaamaan näihin yksilöllisiin tarpeisiin. Isojen juttujen äärellä ollaan ja toki lapsien parasta halutaan. Joskus vaan tuntuu, että jokainen lapsen/lasten kanssa työtä tekevä haluaa painottaa omaa osa-aluettaan eli oma ope, erityisope, toimintaterapeutti. Meillä siis molemmat lapset käyvät osan opetuksesta pienryhmässä, jossa opetuksesta vastaa erityisopettaja. Lisäksi poekanen käy toimintaterapiassa. Joskus mietin miten nuo lapset jaksavat siellä koulussa olla pääsääntöisesti niin reippaita? Kotiin asti se reippaus ei aina jaksa kulkeutua. Siksipä tämä mamma sitten juttelee piiperoiden 7- ja 8 vuotta kanssa tuntemuksista. Lasten on hyvä tunnistaa tunteensa ja oppia hakemaan siihen kiukkuun, väsymykseen tai pahaan mieleen vaikkapa sitä syliä tai lepohetkeä ettei tunne jää päälle. Oppia myös olemaan tyytyväinen positiivistä tunteita :)

Usein huomaan, että jos on ollut kiireinen päivä tai lapset ovat muuten vaan levottomia niin hakeutuvat illalla syliin tai pyytävät ”rentoutusta” tai hierontaa. Lapsista on kivaa, kun tehdään mielikuvitusmatka ja sen mukana olo rauhoituu ja rentoutuu.