Vanhemmuus – kilpailuako?

Törmätäänkö teidän perheen arjessa siihen, että lapset valitsevat systemaattisesti toisen vanhemman ohjaamaan läksyjä, haluavat lähteä saman vanhemman kanssa harrastuksiin, elokuviin tai mukaan kokoukseen? Onko tuttua kuulla ” minä haluan olla äidin kanssa?” tai ” isin kanssa tehdään kivoja juttuja” tai jotain vastaavaa. Onko se jotenkin epäreilua vai kuuluuko se asiaan?

Omalla kohdalla huomaan, että nämä puheet ja valinnat menevät kausiluontoisesti vaihdellen. Nyt eletään sitä vaihetta, että lapset haluaa olla taas enemmän äidin kanssa ja äiti on se jonka kanssa tehdään läksyt, käydään uimassa, ollaan kotona sohvalla sylikkäin. Itse en näe sitä mitenkään toiselle vanhemmalle uhkana vaan ajattelen sen kuuluvan lapsen kehitykseen. Toki tuohonkin vaikuttaa monta asiaa.. miten arjen asiat ovat järjestyneet eli usein se vanhempi, joka on ns. enemmän läsnä muodostuu lapsille läheisemmäksi ja myös sitä kautta hänen arvomaailma ja toimita tavat siirtyvät lapsille. Se ei siis ole mitään manipulointia tai aivopesua eikä tarvetta kasvattaa lasta omaksi kopiokseen. Vanhemmat tehtävä on opastaa ja ohjata lasta elämässä eteenpäin ja luoda lapselle turvallinen ja virikkeellinen kasvuympäristö sääntöineen ja rutiineineen. Se tuo lapselle turvaa ja pysyvyyttä. Se on myös pohja lapsen omalle persoonalliselle kehitykselle. Lapsen arvot kehittyvät kasvamisen myötä.

Lapsen minäkuva kehittyy iän myötä ja aluksi mielikuvan vanhemmistä sisältyy lapsen minäkuvaan. Siihen, minkälaisen vanhemman mielikuvan lapsi sisäistää, vaikuttaa vanhemman ja lapsen vuorovaikutuksen laatu sekä lapsen kokemus tai tulkinta tilanteesta. Lapsen tulkintaan puolestaan vaikuttaa hänen persoonallisuutensa ja kaikki aikaisemmat kokemukset. Lapsen kanssa voi olla niin monella tapaa.. Onko aina helppo olla läsnä lapselle? Usein aikuisen voi olla vaikea työpäivän jälkeen pysähtyä kuuntelemaan lapsen ajatuksia tai keskittyä niihin arjen pyörityksen keskellä. Meillä tuota asiaa on nyt muun muassa harjoiteltu :) 1.askel ruokapöytä on kännykkä ja lehtivapaa alue (useimmiten).

Lapsen itsetunnon kannalta olisi toivottavaa, että mielikuva vanhemmasta olisi turvallinen, lohduttava ja kannustava, rakastava ja hellä. Silloin lapsi kokee voivansa luottaa itseensä, hän uskaltaa toimia ja kokeilla erilaisia asioita pelkäämättä liikaa että on tuhma tai toimii väärin. Lapsella pitää olla kokemus siitä, että hän saa vaikuttaa asioiden kulkuun. Etenkin 4-5 vuotiaan lapsen kohdalla on tärkeää, että vanehmmat ottavat lapsen mukaan päätösten tekoon ja lapsen mielipidettä kuunnellaan.

Lapsen arvomaailman kehityksen kannalta on tärkeää olla sääntöjä. Säännöt siitä, mikä on sopivaa ja mikä ei. Koska toiset lapset ovat persoonaltaan ja temperamentiltaan vilkkaampia ja omaehtoisempia, heidän kanssaan vanhemmat tarvitsevat ehdottomampia rajoja. Jos lapsi saa toteuttaa täydellisesti mielihalujaan ilman rajoja, lapsen itsetunto voi kehittyä epätodenmukaiseksi. Lapsen on koettava sopivassa määrin pettymyksiä, jotta hänelle kehittyy kyky sietää kielteisiäkin tunteita.

Omassa arjessa huomaan usein, että 7- ja 8- vuotiaat alkavat omaamaan jo sen verran paljon omaatahtoa, että on tärkeää myös pysähtyä miettimään heidän tarpeitaan. Kaverit ja harrastukset kiehtovat yhä enemmän ja silloin on aika miettiä yhdessä miten vapaa-aikaa vietetään, että se olisi meille kaikille mielekästä. Vaikka meillä vanhemmilla välillä onkin erilaiset käsitykset siitä miten arjen menot tulisi järjestellä niin yhä useammin huomaan olevani se, joka mahdollistaa lapsille asioita. Enkä siitä halua itseäni korokkeelle nostaa tai toista vanhempaa syrjäyttää tai syyllistää häntä ”omien menojen” vuoksi. Ajattelen näin, että tällä hetkellä vastuu tietyistä asioista on minulla ja silloin minä olen se, joka ne päätökset tekeen. Toki yhteinen linja pitää olla, mutta myös ymmärrys puolin ja toisin on tärkeää. Näillä arjen valinnoilla me vanhemmat kuitenkin annamme lapsille yhden mallin toimia. Meidän roolijako täällä kotona on aika perinteinen eli äiti tekee ns. sisähommat ja isi ulkohommat. Toki tykätään laittaa ruokaa yhdessä ja pyritään molemmat liikkumaan lasten kanssa luonnossa yhdessä ja erikseen. Jokaisessa perheessa nuo mallit muotoutuvat arjen myötä eikä yhtä ainoaa oikeaa. 

Tässä vuosien aikana omilla lapsilla on ollut monenlaisia vaiheita. Se vaikein äiti-vaihe oli varmaan tuossa 4-6 vuotiaana, kun lapsille ei kelvannut kuin äiti. Mummolaan ja hoitoon jääminen oli yhtä itkua puolin ja toisin. Tuolloin huomasin miten pienen asian vuoksi lapsi voi menettää luottamuksen aikuiseen ja miten meistä aikuisista mitättömät asiat voivat aiheuttaa pelkoa ja epävarmuutta. Ja sen opin, että tuon ikäinen lapsi ei osaa kaunistella totuutta vaan sanoo niinkuin asiat ovat. Lapsi ei siis tietoisesti osaa ”valehdella”. Onneksi lasten kasvaessa myös taito kertoa ja käsitellä vaikeista asioista on parantunut ja helpottaa arjen hallintaa.

Mutta kilpailemmeko me vanhemmat siitä kumman kanssa lapsi tai lapset haluavat olla? Toki joskus itse mietin, että miten kivalta tuntuu tehdä jotain ihan itsekseen tai olla kotona yksin. Mutta loppujen lopuksi ajattelen näin, että tämä systeemi on meidän yhteinen valinta ja tässä lapset saa olla mukana päättämässä haluavatko vapaa-aikana olla äidin vai isin kanssa. Tänäänkin isi on pilkillä ja me lasten kanssa touhutaan kotona :)

jk. tää laulu on jostain syystä soinut mun päässä <3

Kirkossa

Tuli kirkkoon mies ja lapsi

he eteeni istuivat

kai tie oli pienelle pitkä oli kosteat kiharat

ei monta hetkeä hiljaa tuo ollut pikkupää

oli paljon kyselemistä ja paljon nähtävää

Oli kauniit alttaritaulut monihaaraiset kynttilät

nuo kaksi puhuivat hiljaa ja joskus hymyilivät

kovin kauan saarna kesti

lapsi istui miettien ja pienin pehmein sormin isän hihaa hyväillen

Minä tahtoisin isä jo kotiin isä minua väsyttää

hän nostaa pienet kasvot ja huuli värähtää

he lähtivät kesken saarnan minä loppuun asti jäin

sama hiljainen arka pyyntö nous syvältä itsestäin:

minä tahtoisin isä jo kotiin

isä minua väsyttää

soi kirkossa kiitosvirsi oli ulkona vehreää.