Törmätäänkö
teidän perheen arjessa siihen, että lapset valitsevat
systemaattisesti toisen vanhemman ohjaamaan läksyjä, haluavat
lähteä saman vanhemman kanssa harrastuksiin, elokuviin tai mukaan
kokoukseen? Onko tuttua kuulla ” minä haluan olla äidin kanssa?”
tai ” isin kanssa tehdään kivoja juttuja” tai jotain vastaavaa.
Onko se jotenkin epäreilua vai kuuluuko se asiaan?
Omalla
kohdalla huomaan, että nämä puheet ja valinnat menevät
kausiluontoisesti vaihdellen. Nyt eletään sitä vaihetta, että
lapset haluaa olla taas enemmän äidin kanssa ja äiti on se jonka
kanssa tehdään läksyt, käydään uimassa, ollaan kotona sohvalla
sylikkäin. Itse en näe sitä mitenkään toiselle vanhemmalle
uhkana vaan ajattelen sen kuuluvan lapsen kehitykseen. Toki tuohonkin
vaikuttaa monta asiaa.. miten arjen asiat ovat järjestyneet eli
usein se vanhempi, joka on ns. enemmän läsnä muodostuu lapsille
läheisemmäksi ja myös sitä kautta hänen arvomaailma ja toimita
tavat siirtyvät lapsille. Se ei siis ole mitään manipulointia tai
aivopesua eikä tarvetta kasvattaa lasta omaksi kopiokseen.
Vanhemmat tehtävä on opastaa ja ohjata lasta elämässä eteenpäin
ja luoda lapselle turvallinen ja virikkeellinen kasvuympäristö
sääntöineen ja rutiineineen. Se tuo lapselle turvaa ja pysyvyyttä.
Se on myös pohja lapsen omalle persoonalliselle kehitykselle. Lapsen
arvot kehittyvät kasvamisen myötä.
Lapsen
minäkuva kehittyy iän myötä ja aluksi mielikuvan
vanhemmistä
sisältyy lapsen minäkuvaan.
Siihen, minkälaisen vanhemman mielikuvan lapsi sisäistää,
vaikuttaa vanhemman ja lapsen vuorovaikutuksen laatu sekä lapsen
kokemus tai tulkinta tilanteesta. Lapsen tulkintaan puolestaan
vaikuttaa hänen persoonallisuutensa ja kaikki aikaisemmat
kokemukset. Lapsen
kanssa voi olla niin monella tapaa.. Onko aina helppo olla läsnä
lapselle? Usein aikuisen voi olla vaikea työpäivän jälkeen
pysähtyä kuuntelemaan lapsen ajatuksia tai keskittyä niihin arjen
pyörityksen keskellä. Meillä
tuota asiaa on nyt muun muassa harjoiteltu :) 1.askel ruokapöytä on
kännykkä ja lehtivapaa alue (useimmiten).
Lapsen itsetunnon kannalta olisi toivottavaa, että mielikuva vanhemmasta olisi turvallinen, lohduttava ja kannustava, rakastava ja hellä. Silloin lapsi kokee voivansa luottaa itseensä, hän uskaltaa toimia ja kokeilla erilaisia asioita pelkäämättä liikaa että on tuhma tai toimii väärin. Lapsella pitää olla kokemus siitä, että hän saa vaikuttaa asioiden kulkuun. Etenkin 4-5 vuotiaan lapsen kohdalla on tärkeää, että vanehmmat ottavat lapsen mukaan päätösten tekoon ja lapsen mielipidettä kuunnellaan.
Lapsen
arvomaailman kehityksen kannalta on tärkeää olla sääntöjä.
Säännöt
siitä, mikä on sopivaa ja mikä ei. Koska toiset lapset ovat
persoonaltaan ja temperamentiltaan vilkkaampia ja omaehtoisempia,
heidän kanssaan vanhemmat tarvitsevat ehdottomampia rajoja. Jos
lapsi saa toteuttaa täydellisesti mielihalujaan ilman rajoja, lapsen
itsetunto voi kehittyä epätodenmukaiseksi. Lapsen on koettava
sopivassa määrin pettymyksiä, jotta hänelle kehittyy kyky sietää
kielteisiäkin tunteita.
Omassa
arjessa huomaan usein, että 7- ja 8- vuotiaat alkavat omaamaan jo
sen verran paljon omaatahtoa, että on tärkeää myös pysähtyä
miettimään heidän tarpeitaan. Kaverit ja harrastukset kiehtovat
yhä enemmän ja silloin on aika miettiä yhdessä miten vapaa-aikaa
vietetään, että se olisi meille kaikille mielekästä. Vaikka
meillä vanhemmilla välillä onkin erilaiset käsitykset siitä
miten arjen menot tulisi järjestellä niin yhä useammin huomaan
olevani se, joka mahdollistaa lapsille asioita. Enkä siitä halua
itseäni korokkeelle nostaa tai toista vanhempaa syrjäyttää tai
syyllistää häntä ”omien menojen” vuoksi. Ajattelen
näin, että tällä hetkellä vastuu tietyistä asioista on minulla
ja silloin minä olen se, joka ne päätökset tekeen. Toki yhteinen
linja pitää olla, mutta myös ymmärrys puolin ja toisin on
tärkeää. Näillä arjen valinnoilla me vanhemmat kuitenkin annamme
lapsille yhden mallin toimia. Meidän
roolijako täällä kotona on aika perinteinen eli äiti tekee ns.
sisähommat ja isi ulkohommat. Toki tykätään laittaa ruokaa
yhdessä ja pyritään molemmat liikkumaan lasten kanssa luonnossa
yhdessä ja erikseen. Jokaisessa perheessa nuo mallit muotoutuvat
arjen myötä eikä yhtä ainoaa oikeaa.
Tässä
vuosien aikana omilla lapsilla on ollut monenlaisia vaiheita. Se
vaikein äiti-vaihe oli varmaan tuossa 4-6 vuotiaana, kun lapsille ei
kelvannut kuin äiti. Mummolaan ja hoitoon jääminen oli yhtä itkua
puolin ja toisin. Tuolloin huomasin miten pienen asian vuoksi lapsi
voi menettää luottamuksen aikuiseen ja miten meistä aikuisista
mitättömät asiat voivat aiheuttaa pelkoa ja epävarmuutta. Ja sen
opin, että tuon ikäinen lapsi ei osaa kaunistella totuutta vaan
sanoo niinkuin asiat ovat. Lapsi ei siis tietoisesti osaa
”valehdella”. Onneksi lasten kasvaessa myös taito kertoa ja
käsitellä vaikeista asioista on parantunut ja helpottaa arjen
hallintaa.
Mutta
kilpailemmeko me vanhemmat siitä kumman kanssa lapsi tai lapset
haluavat olla? Toki joskus itse mietin, että miten kivalta tuntuu
tehdä jotain ihan itsekseen tai olla kotona yksin. Mutta loppujen
lopuksi ajattelen näin, että tämä systeemi on meidän yhteinen
valinta ja tässä lapset saa olla mukana päättämässä haluavatko
vapaa-aikana olla äidin vai isin kanssa. Tänäänkin isi on
pilkillä ja me lasten kanssa touhutaan kotona :)
jk.
tää laulu on jostain syystä soinut mun päässä <3
Kirkossa
Tuli
kirkkoon mies ja lapsi
he
eteeni istuivat
kai
tie oli pienelle pitkä oli kosteat kiharat
ei
monta hetkeä hiljaa tuo ollut pikkupää
oli
paljon kyselemistä ja paljon nähtävää
Oli
kauniit alttaritaulut monihaaraiset kynttilät
nuo
kaksi puhuivat hiljaa ja joskus hymyilivät
kovin
kauan saarna kesti
lapsi
istui miettien ja pienin pehmein sormin isän hihaa hyväillen
Minä
tahtoisin isä jo kotiin isä minua väsyttää
hän
nostaa pienet kasvot ja huuli värähtää
he
lähtivät kesken saarnan minä loppuun asti jäin
sama
hiljainen arka pyyntö nous syvältä itsestäin:
minä
tahtoisin isä jo kotiin
isä
minua väsyttää
soi
kirkossa kiitosvirsi oli ulkona vehreää.