Oravan pyörässäkö?

Mieleen muistuu opiskeluajoilta monta harjoitusta, jossa mietittiin miten ymmärtää paremmin asiakasta ja heidän rajoitteitaan. Kuljetettiin kaveria silmät sidottuna ympäri koulua, syötettiin toisiamme, tehtiin vuodepesut, otettiin sydänfilmi, mitattiin verenpainetta ja ja...

koitettiin siinä samalla oppia miltä potilaasta/ asiakkaasta tuntuu. Miten heidät tulisi kohdata?

Miten ymmärtää heidän tarpeensa?

Miten ymmärtää miten sairaus, vamma tai esim. kipu vaikuttaa heidän jokapäiväiseen elämään.

Niin hoitajat kuin asiakkaat ovat ihmisiä, yksilöitä.
Miten kohtaamme toisemme vaikuttaa monta tekijää; ympäristö, elämänkokemus, aiemmat kokemukset sekä kohtaamiset, vireystila, persoonallisuus ja moni moni muu seikka. Ei ole yhtä oikeaa tapaa kohdata, toimia. Kysymys on hetkestä ja asiat voivat lähteä sujumaa tai sitten ei.

Viime aikoina olen useasti miettinyt miten mielenkiintoista olisi saada aikaan simulaattori, jonka avulla hoitajille, omaisille, työkavereille ja muille kiinnostuneille voisi tarjoita edes pienen palan sitä kokemus maailmaa, jossa pitkäaikaissairas henkilö usein elää. Olisi mielenkiintoista tarjota mahdollisuus olla päivä vaikka vuodenpotilaan kokemusmaailmassa. Miltä tuntuu herätä,yöllä kun kipu hiipii jäseniin eikä pysty itse tekemään mitään.. paitsi soittamaan kelloa ja hoitaja tulee kun ehtii. 
Aamupalaa tulee sitten, kun muut on saaneet. 
Päivä vaatteet laitetaan, kun hoitajille sopii jne. 
Tai Miltä tuntuu olla päivä niin ettei nää kuin hahmoja? 
Miltä tuntuu herätä keskellä yötä täydestä unesta vaipan vaihtoon?

Usein myös mietin sitä kuinka moni työssä käyvä ihminen tekee työtä vaikka elämää rajoittaa jokin sairaus esimerkiksi selkävaivat, diabetes, reuma. Osaammeko me huomoida työpaikka toistemme rajoitteita? 
Vai pitääkö kaikkien pystyä vetämään samalla teholla ja samalla tavalla päivästä toiseen. Olisiko meidän hyvä miettiä myös miten työkaverin rajoitteet vaikuttaa hänen työpäivään?

Miten me suhtaudumme asiakkaaseen ja hänen rajoitteisiin on lähtöisin siitä, mitä meille on opetettu ja mikä on meidän oma kokemus. 
Miten tulisi teoriassa toimia ja mitä ovat hyviä toimintatapoja. 
Mutta itse voin sanoa, että en voi tietää miltä tuntuu, jos jalka on amputoitu. 
Tai kuinka kovaa koskee, kun on kaatunut rollaattroin kanssa ja satuttanut itsensä. 
Miltä tuntuu kun nivelrikkoiseen selkään koskee. 
Kokemuksesta tiedän, että jos vatsaa on leikattu niin se on kipee vaikka kuinka sais lääkettä.. tai jos on pissatulehdus niin on alaselkä- ja vatsa kipeet.. jne. 
Nämä asiathan ovat niitä joita ei voi koulussa opettaa vaan ne on koettava itse ja yritettävä ymmärtää, kuunnella sitä asikasta siinä tilanteessa. Joskus ”pikku passaaminen” voi helpottaa asiakkaan oloa enemmän kun annettu lääke.. se on arjen luksusta, saa palvelua ja samalla hoitajan aikaa.

Hetkelliseten kohtaamisten merkitys on itselleni korostunut. Usein senkin vuoksi ettei kuule kunnolla on pakko keskittyä siihen hetkeen jossa on. Olipa se kohdattava asiakas, naapuri, työkaveri tai ohikulkija. Usein niistä hetkistä saan myös itselle hyvän mielen. Myös se, että olen läpikotaisin ”tunne-ihminen” tuo kohtaamisiin varmasti oman piirteensä ja työssäni olen kokenut sen vahvuutena.

Tuota työkaverin huomoimista olen miettinyt vuosia... omien rajoitteiden vuoksi olen ehkä itse oppinut ymmärtämään myös toisia paremmin. Mutta myös se, että olen saanut tehdä työtä moni ammattilisessa työryhmässä, jossa tähän asiaan kiinnitettiin hyvin huomiota.

On valitettavaa kuinka usein työelämässä joutuu kohtaamaan eriarvoisuutta ja arvostelua, jos työn tekemisessä tulee huomoida työntekijän rajoitteet. On surullista huomata, että jos et pysty tekemään asioita samalla tapaa kuin muut olet erilainen ja myös jollakin tapaa uhka tai rasite. Koetaan, että työnantaja suosii, jos työtä räätälöidään niin, että työssä käyminen on mahdollista. Usein koetaan, että muu työyhteisö joutuu kärsimään, jos jollakin työyhteisön jäsenellä on jokin rajoite esim. tekee vain päivävuoroja selkä vaivojen vuoksi tms. Kuinka moni meistä miettiin, että onpa hieno juttu, että voi käydä vielä töissä vaikkakin räätälöidysti. Olla osana tätä työyhteisö ja tuoda oman panoksensa tähän tiimiin. Meillä jokaisella on vahvuutemme ja ne huomioidaan. Miksi ei voisi miettiä niin, että kun joku ei voi tehdä jotain joku toinen voi tehdä sen. Oma työkokemukseni on kertynyt lähinnä hoitotyöstä ja ajattelen näin, että etenkin hoitotyössä usein työjako on avaiasemassa työssä käymisen mahdollistajana. Olisi hyvä miettiä työntekemistä myös muidenkin kun itsensä näkökulmasta. Usein se antaa omaan työhön ja työskentelyyn jotain. Samaan tulokseen voi päästä eritavoilla. Onko yhtä oikeaa tapaa tai yhtä oikeaa työn jakoa? Mielestäni ei.

Olen miettinyt taas viime aikoina sitä miten tuollainen simulaattori voisi olla kätevä. Voisi tarjota lähesilleen päivän minuna.

Aamulla herätä siihen, että korvia tinnittää. Laittaa kuulokojeet päähän (patterin sirinät, valojen tirinä, renkaiden jytinä ym. tausta äänet) ja samalla kokeilla miltä tuntuu, kun tasapaino huononee, kuin toisessa korvassa vahvistuu matalat ja toisessa korkeat äänet. Yleensä kahta kojetta voi pitää vaan max 2 tuntii ja sitten pudotetaan kuulemisen tasoa kun käytössä vaan yksi kuulokoje. Koittaa jaksaa päivä töissä kuunnella ihmisten päällekkäistä puhetta ja erottaa sieltä se olennainen.

Mennä ihmisten luo kysymään mitä sieltä kaupempaa sanoitkaan. ( usein vaikka juuri olet sanonut että mä kuulen huonosti se unohtuu samantien) ”Mä kun en kuule, sorry”. Jossain vaiheessa alkaa sitten päänsärkyä muistuttava tila, johon ei Buranat ja Panadolit auta. Koska ääniä on tullut jo ihan kokokiintiö täyteen, korvat ei vaan enää jaksa ottaa yhtään uutta ääniärsykettä. Vielä ois jäljellä pari tuntii töitä... pää on suht ”pönttö” mutta ei auta.

Huoh.. työpäivä pulkassa voi hetkeksi ottaakin kojeen pois. Ihana.. melkein hiljaista.. mitä nyt korvat vähän tinnittää.

Loppu päivän/ illan voikin olla ilman kojetta.. kuule ei tietty kunnolla, mutta onneks perhe tietää sen ja korottaa ääntään.

Kiva katsella tv:tä kun ei kuule mitä ne siellä puhuu..mutta kuva näkyy kuitenkin.

No pääseekin jo nukkumaan. Lasten rutiinit ja iltasatu.

Hetki omaa aikaa eli kirjan lukemista, että uni tulis ja osaisi rauhottua.. tinitys jatkuu. Mutta onneksi uni tulee.. yleensä :)

Ei sillä, että haluaisin muille samanlaisen elämä.Ei ei tosiaankaan. Vaan sen vuoksi, että saisin ymmärrystä. En ole vain ylpeä ja koppava jota ei kiinnosta, vaan minulle päivättäisten asioiden hoitaminen vaatii paljon kuulemista ja välillä se on kovan työn takana kuulla se kaikki informaatio joka ympärillä tulvii. On ylättävän raskasta pinnistellä, että kuulee kaiken olennaisen. Ja aina ei pinnistelystä huolimatta kuule :(

Olen miettinyt monen ammattilaisen kanssa näitä rajoitteita ja taas ollaan samassa tilanteessa... mitä alkais tekee???

Ihan toimettomaksikaan ei voi jäädä kun on vast 40 vee... mistähän löytyisi työ jossa voisin hyödyntää osaamistani ja missä pystyisin rytmittämään työtä niin, että myös ”korvat” pysyis menossa mukana. Mietinkin oonko oravan pyörässä tämän työssä olon ja työttömänä olon kierteessä????