Mieleen
muistuu opiskeluajoilta monta harjoitusta, jossa mietittiin miten
ymmärtää paremmin asiakasta ja heidän rajoitteitaan. Kuljetettiin
kaveria silmät sidottuna ympäri koulua, syötettiin toisiamme,
tehtiin vuodepesut, otettiin sydänfilmi, mitattiin verenpainetta ja
ja...
koitettiin
siinä samalla oppia miltä potilaasta/ asiakkaasta tuntuu. Miten
heidät tulisi kohdata?
Miten
ymmärtää heidän tarpeensa?
Miten
ymmärtää miten sairaus, vamma tai esim. kipu vaikuttaa heidän
jokapäiväiseen elämään.
Niin
hoitajat kuin asiakkaat ovat ihmisiä, yksilöitä.
Miten kohtaamme
toisemme vaikuttaa monta tekijää; ympäristö, elämänkokemus,
aiemmat kokemukset sekä kohtaamiset, vireystila, persoonallisuus ja
moni moni muu seikka. Ei ole yhtä oikeaa tapaa kohdata, toimia.
Kysymys on hetkestä ja asiat voivat lähteä sujumaa tai sitten ei.
Viime
aikoina olen useasti miettinyt miten mielenkiintoista olisi saada
aikaan simulaattori, jonka avulla hoitajille, omaisille,
työkavereille ja muille kiinnostuneille voisi tarjoita edes pienen
palan sitä kokemus maailmaa, jossa pitkäaikaissairas henkilö usein
elää. Olisi mielenkiintoista tarjota mahdollisuus olla päivä
vaikka vuodenpotilaan kokemusmaailmassa. Miltä tuntuu herätä,yöllä
kun kipu hiipii jäseniin eikä pysty itse tekemään mitään..
paitsi soittamaan kelloa ja hoitaja tulee kun ehtii.
Aamupalaa tulee
sitten, kun muut on saaneet.
Päivä vaatteet laitetaan, kun
hoitajille sopii jne.
Tai Miltä tuntuu olla päivä niin ettei nää
kuin hahmoja?
Miltä tuntuu herätä keskellä yötä täydestä
unesta vaipan vaihtoon?
Usein
myös mietin sitä kuinka moni työssä käyvä ihminen tekee työtä
vaikka elämää rajoittaa jokin sairaus esimerkiksi selkävaivat,
diabetes, reuma. Osaammeko me huomoida työpaikka toistemme
rajoitteita?
Vai pitääkö kaikkien pystyä vetämään samalla
teholla ja samalla tavalla päivästä toiseen. Olisiko meidän hyvä
miettiä myös miten työkaverin rajoitteet vaikuttaa hänen
työpäivään?
Miten
me suhtaudumme asiakkaaseen ja hänen rajoitteisiin on lähtöisin
siitä, mitä meille on opetettu ja mikä on meidän oma kokemus.
Miten tulisi teoriassa toimia ja mitä ovat hyviä toimintatapoja.
Mutta itse voin sanoa, että en voi tietää miltä tuntuu, jos jalka
on amputoitu.
Tai kuinka kovaa koskee, kun on kaatunut rollaattroin
kanssa ja satuttanut itsensä.
Miltä tuntuu kun nivelrikkoiseen
selkään koskee.
Kokemuksesta tiedän, että jos vatsaa on
leikattu niin se on kipee vaikka kuinka sais lääkettä.. tai jos on
pissatulehdus niin on alaselkä- ja vatsa kipeet.. jne.
Nämä
asiathan ovat niitä joita ei voi koulussa opettaa vaan ne on
koettava itse ja yritettävä ymmärtää, kuunnella sitä asikasta
siinä tilanteessa. Joskus ”pikku passaaminen” voi helpottaa
asiakkaan oloa enemmän kun annettu lääke.. se on arjen luksusta,
saa palvelua ja samalla hoitajan aikaa.
Hetkelliseten
kohtaamisten merkitys on itselleni korostunut. Usein senkin vuoksi
ettei kuule kunnolla on pakko keskittyä siihen hetkeen jossa on.
Olipa se kohdattava asiakas, naapuri, työkaveri tai ohikulkija.
Usein niistä hetkistä saan myös itselle hyvän mielen. Myös se,
että olen läpikotaisin ”tunne-ihminen” tuo kohtaamisiin
varmasti oman piirteensä ja työssäni olen kokenut sen vahvuutena.
Tuota
työkaverin huomoimista olen miettinyt vuosia... omien rajoitteiden
vuoksi olen ehkä itse oppinut ymmärtämään myös toisia paremmin.
Mutta myös se, että olen saanut tehdä työtä moni ammattilisessa
työryhmässä, jossa tähän asiaan kiinnitettiin hyvin huomiota.
On
valitettavaa kuinka usein työelämässä joutuu kohtaamaan
eriarvoisuutta ja arvostelua, jos työn tekemisessä tulee huomoida
työntekijän rajoitteet. On surullista huomata, että jos et pysty
tekemään asioita samalla tapaa kuin muut olet erilainen ja myös
jollakin tapaa uhka tai rasite. Koetaan, että työnantaja suosii,
jos työtä räätälöidään niin, että työssä käyminen on
mahdollista. Usein koetaan, että muu työyhteisö joutuu kärsimään,
jos jollakin työyhteisön jäsenellä on jokin rajoite esim. tekee
vain päivävuoroja selkä vaivojen vuoksi tms. Kuinka moni meistä
miettiin, että onpa hieno juttu, että voi käydä vielä töissä
vaikkakin räätälöidysti. Olla osana tätä työyhteisö ja tuoda
oman panoksensa tähän tiimiin. Meillä jokaisella on vahvuutemme ja
ne huomioidaan. Miksi ei voisi miettiä niin, että kun joku ei voi
tehdä jotain joku toinen voi tehdä sen. Oma työkokemukseni on
kertynyt lähinnä hoitotyöstä ja ajattelen näin, että etenkin
hoitotyössä usein työjako on avaiasemassa työssä käymisen
mahdollistajana. Olisi hyvä miettiä työntekemistä myös muidenkin
kun itsensä näkökulmasta. Usein se antaa omaan työhön ja
työskentelyyn jotain. Samaan tulokseen voi päästä eritavoilla.
Onko yhtä oikeaa tapaa tai yhtä oikeaa työn jakoa? Mielestäni ei.
Olen
miettinyt taas viime aikoina sitä miten tuollainen simulaattori
voisi olla kätevä. Voisi tarjota lähesilleen päivän minuna.
Aamulla
herätä siihen, että korvia tinnittää. Laittaa kuulokojeet päähän
(patterin sirinät, valojen tirinä, renkaiden jytinä ym. tausta
äänet) ja samalla kokeilla miltä tuntuu, kun tasapaino huononee,
kuin toisessa korvassa vahvistuu matalat ja toisessa korkeat äänet.
Yleensä kahta kojetta voi pitää vaan max 2 tuntii ja sitten
pudotetaan kuulemisen tasoa kun käytössä vaan yksi kuulokoje.
Koittaa jaksaa päivä töissä kuunnella ihmisten päällekkäistä
puhetta ja erottaa sieltä se olennainen.
Mennä
ihmisten luo kysymään mitä sieltä kaupempaa sanoitkaan. ( usein
vaikka juuri olet sanonut että mä kuulen huonosti se unohtuu
samantien) ”Mä kun en kuule, sorry”. Jossain vaiheessa alkaa
sitten päänsärkyä muistuttava tila, johon ei Buranat ja Panadolit
auta. Koska ääniä on tullut jo ihan kokokiintiö täyteen, korvat
ei vaan enää jaksa ottaa yhtään uutta ääniärsykettä. Vielä
ois jäljellä pari tuntii töitä... pää on suht ”pönttö”
mutta ei auta.
Huoh..
työpäivä pulkassa voi hetkeksi ottaakin kojeen pois. Ihana..
melkein hiljaista.. mitä nyt korvat vähän tinnittää.
Loppu
päivän/ illan voikin olla ilman kojetta.. kuule ei tietty kunnolla,
mutta onneks perhe tietää sen ja korottaa ääntään.
Kiva
katsella tv:tä kun ei kuule mitä ne siellä puhuu..mutta kuva näkyy
kuitenkin.
No
pääseekin jo nukkumaan. Lasten rutiinit ja iltasatu.
Hetki
omaa aikaa eli kirjan lukemista, että uni tulis ja osaisi
rauhottua.. tinitys jatkuu. Mutta onneksi uni tulee.. yleensä :)
Ei
sillä, että haluaisin muille samanlaisen elämä.Ei ei tosiaankaan.
Vaan sen vuoksi, että saisin ymmärrystä. En ole vain ylpeä ja
koppava jota ei kiinnosta, vaan minulle päivättäisten asioiden
hoitaminen vaatii paljon kuulemista ja välillä se on kovan työn
takana kuulla se kaikki informaatio joka ympärillä tulvii.
On ylättävän raskasta pinnistellä,
että kuulee kaiken olennaisen. Ja aina ei pinnistelystä huolimatta
kuule :(
Olen
miettinyt monen ammattilaisen kanssa näitä rajoitteita ja taas
ollaan samassa tilanteessa... mitä alkais tekee???
Ihan
toimettomaksikaan ei voi jäädä kun on vast 40 vee... mistähän
löytyisi työ jossa voisin hyödyntää osaamistani ja missä
pystyisin rytmittämään työtä niin, että myös ”korvat”
pysyis menossa mukana. Mietinkin oonko oravan pyörässä tämän
työssä olon ja työttömänä olon kierteessä????