Kaatrasen rannalla: SURU

Olen aiemminkin miettinyt, että surua ja menetystä. Viimeiset viikot ovat olleet kyllä sellaista vuoristorataa tunteiden suhteen, että oksat pois. Välillä jää miettimään, että mitenkähän paljon sitä oikeasti jaksaa?? Suruhan kuuluu elämään samoin kun ilokin. Kukaan ei säästy menetyksiltä, mutta pakko sanoa, että juuri nyt olisi ehkä vähempikin suru ja huoli olisi riittänyt. Tottahan on, että kuoleman tuottama menetys on niin lopullinen ja suru sen jälkeen vaikein.

Surun kokeminen on luonnollinen reaktio menetyksen aikana. Suremisen tehtävä on auttaa sopeutumaan uuteen elämäntilanteeseen. Meillä jokaisella on yksilöllinen tapa ja tahti surra. Toiset puhuu ja kertaa asioita ja toiset on vaan hiljaa. Suru vaikuttaa meidän mieleen, kehoon, hengellisyyteen sekä sosiaaliseen kanssa käymiseen. Itse olen puhuja. Minulle on tärkeää saada prosessoida asioita ääneen. Keho käy juuri nyt todella kovilla kierroksilla ja aiheuttaa välillä ihan fyysistä kipua.

Suruun ja menetykseen liittyy usein surureaktioita: ikävä, surullisuus, kaipaus, fyysinen väsymys, ahdistus ja pelko toisen ihmisen kuolemasta. Lisäksi vaikeus motivoitua uuteen päivän, muisti- ja keskittymisvaikeuksia. Se on kyllä viimeisen kahden viikon aikana tullut koettu. Elämästä hävisi värit kuin salaman iskusta. Mikään ei oikein tunnu miltään paitsi, että itku tulee melkeinpä mistä vaan. Välillä se tulee musiikista kesken kauppa reissun, välillä ihan vaan jostain sanonnasta. Surun tunteita on vaikea ennakoida.

Huomaan itse jotenkin analysoivani itseäni ja jaksamistani. Jotenkin surun kokeminen näin kokonaisvaltaisesi on ollut todella raskasta ja vie voimia. Huomaan myös kuinka taka-alalla on myös pelkoa. Saatan herätä yöllä katsomaan, että hengittääkö puoliso tai lapset. Näen paljon unia. Myös huoli läheisten jaksamisesta tuntuu juuri nyt valtavalta. Toisaalta myös tunteiden jakaminen helpottaa ainakin hetkellisesti.

Myös se, että meidän lapset ovat jo siinä iässä ja ymmärtävät menetykset tuo suruun uuden ulottuvuuden. Se että on itse menettänyt on lapset myös menettäneet. On jaksettava miettiä omien tunteiden lisäksi myös lasten jaksamista ja tunteita. Osattava etsiä heidän kanssa vastauksia miksi tuntuu tältä? Se hyvä puoli on, että tulee puhuttua ja mietittyä yhdessä miltä tuntuu ja miksi tuntuu. Lohduttavaa huomata, että heillä on taito löytää lohdutuskeinoja. Vaikka paljon tunnen myös huonoa omaatuntoa, kun oma jaksaminen on ollut viimeiset päivät todella vaihtelevaa. Toki koen tärkeänä, että lapset näkevät, että tunteet saa näyttää olipa ne mitä tahansa.

”Suru on prosessi. Menetyksen kohdatessa sureminen auttaa sopeutumaan uuteen elämäntilanteeseen. Luopuminen on myös löytämistä.

Suremistavat ovat yksilöllisiä. Tunteitten ilmaiseminen ja tuen hakeminen on tavallista, mutta kaikki ihmiset eivät kykene tai halua ilmaista tunteitaan muiden läsnä ollessa. Osa purkaa suruaan toimintaan. Kaikki ihmiset eivät esimerkiksi kykene tai halua ilmaista tunteita muiden läsnä ollessa. Jotkut saattavat purkaa suruaan toimintaan. Jotkut saattavat olla vielä lamaantuneita ja sokissa, kun toiset jo alkavat käsitellä tapahtunutta. Menetyksen kokenut voi unohtaa, että hänellä on myös oikeus tuntea iloa elämän hyvistä hetkistä.

Myönteisiä, lohduttavia muistoja ja ajatuksia tulee vaalia. Etenemisen merkki on, että hyviä päiviä on ajan kuluessa yhä enemmän. Akuutin surun aikana perheen, sukulaisten ja ystävien tuki on tärkeintä. ”

Itsestäni tunnistan tuon tekemisen. Toki olin viikon sairaslomalla, kun ajatus ei vaan pysynyt kasassa. Töihin paluun koen tärkeänä, silloin ajatus on pakko suunnata siihen mitä on tekemässä. Olen iltaisin kuunnella äänikirjoja, että niin saan ajatuksen suunnattua kirjaa ja nukahdan siihen. Toki nyt unet tahtoo nyt olla katkonaisia. En vaan halua siirtää tätä pahaa mieltä lääkkeillä. Uskon, että unet palaa kun on sen aika.

Myös päivämäärät ovat tulleet todella tärkeiksi. Minulle on jotenkin todella tärkeää tietää milloin mitäkin tapahtuu. Sielun kellot, siunaus ja muistotilaisuus. Toki suru vie aikana.. mutta tieto asioiden etenemisestä myös lohduttaa.

Kun tekee hoitotyötä pitäisi pystyä antamaan itsestään myös työyhteisölle ja asiakkaille. Huomaan kuitenkin, että surun myötä väsyneenä ei pysty samalla tavalla tekemään työtään ja antamaan asiakkaalle itsestään sitä kaikkea mitä toivoisi. Oma keskittyminen herpaantuu ja vastoinkäymisten sietokyky on madaltunut. Onneksi juuri nyt on mahdollisuus vaikuttaa omaan päivään ja tehdä hallinnollisia töitä. Sanovat, että työ on paras lääke. Allekirjoitan tuon eli tärkeää on, että on mielekästä tekemistä.

Surun myötä myös arjen asioiden merkitys kasvaa. On tärkeää saada rutiinit toimimaan se helpottaa omaa elämän hallintaa. Tässä surun rinnalla on ollut myös iso huoli ja huomaan reagoivani asioihin todella voimakkaasti. Mikä toisaalta on aika pelottavaa. Entä jos kontrolli vaan häviää?

Toisaalta menetyksien myötä myös oman elämän rajallisuus konkretisoituu. Välillä tuntuu, että on kamala kiire suorittaa asioita. Olen myös todella paljon miettinyt viime päivinä omia valintoja ja sitä olenko onnellinen tässä ja nyt. Teenkö elämässäni sitä mitä halua ja saanko siitä hyvää mieltä? Kai tämä on yksi hetki jolloin katsoo taakse päin ja miettii mihin ne tulevaisuuden tavoitteet asettaa.

Päivä kerrallaan mennään. Toki taas jokainen aamu on lahja <3