On pitänyt jo pitkään kirjoitella..
Hehkuttaa miten kivasti menee, vaikka tässä pyörätetään KotiKoulua, töitä ja kaikkea muuta samalla kertaa.
Miten ylpeä oo noita lapsista, kun jaksavat kaikesta huolimatta tehdä kouluhommat niin huolella.
Töissä olen kuulon kanssa pärjännyt paremmin, vaikka välillä onkin ollut kovaa väsymystä. Sen syy, kun on tiedossa niin nou hätä.. "eteenpäin" sano mummot hangessa.
On mukavaa, kun tehdään asioita yhdessä perheen kanssa. Ollaan käyty lenkillä melkein joka päivä yhdessä ja siivottu pihaa.
On keväistä ja....
Mutta juuri nyt...
Tasapaino alkaa taas löytyä, vaikka se oli tässä välillä kaksi viikkoa melkolailla hukassa niin henkissti kuin fyysisesti. Nopeasti sitä ehtii päästä aika syviin vesiin ja tuntuu, että sieltä nouseminen on vaikeaa. Elämän on jatkuttava, vaikka välillä nämä asiat tuntuvat vaan niin "epäreiluilta" ja käsittämättömiltä. Kuolema perhepiirissä on aina pysäyttävä kokemus. Saatika kun se tapahtuu nuorelle ja yht´äkkiä. Laittaa miettimään omaa elämää ja sitä, että kukaan ei ole täällä ikuisesti.. puoliso, lapset.. "On elämä lainaa..." pysäyttävää... aika monta kertaa on pitänyt lapsia, puolisoa ja läheisiä halata. Iso ikävä tällä hetkellä on omia vanhempia. Kun saisi edes hetken halata.
Mitä tapahtui... Tiistai 21.4 työpäivä ja mietittiin kesälomia. Olin esimiehen luona ja puhelin soi, mies soittaa. En vastannut, koska ajattelin ettei se voi olla mitään tärkeää. Kun sitten 10 minuutin päästä soitin tuntui, kun eläisin samaa hetkeä kuin liki 10 vuotta sitten. Viesti oli tyly ja minun maailmaa huojuttava. Nuoren ihmisen kuolema lähipiirissä jo toisen kerran 10 vuoden sisällä.
Seuraavat päivät meni vähän kuin sumussa ja sitä vaan mentiin eteenpäin. Olo oli epäuskoinen ja mieli maassa. Kävin töissä ja jossain vaiheessa huomasin, että en pysty ajattelemaan järjestelmällisesti, hain sairaslomaa. Tuli pari pienempää huimaus-olotilaa. Oli hautajaiset. Olo oli ihan kummallinen ja laitoin sen itkemisen piikkiin. Kunnes 2.5 sunnuntaina sain tosi rajun huimauskohtauksen ja tällä kertaa sit pyöritti ja tuli ihan klassiset menier-oireet.
Kun oli suru ja oma vointi meni ns.tukalaksi. Tuntui, kun taivas putoaisi. Tuntuu, että ei ole enää mitään mitä menettää. Omaan surun kokemukseen vaikutti myös se, että jo ennakoon olin väsynyt työpaineiden vuoksi, fyysinen vointi oli jo valmiiksi vähän kehno matalien rautavarastojen vuoksi. Ei siinä hetkessä jaksanut nähdä, että on paljon asioita joista saan olla onnellinen. Ehkä myös se, että lasten vuoksi yritin peittää surua. Jollain tasolla myös kielsin surun, koska ajattelin, että minulla ei ole oikeutta siihen.
Niin siinä kävi, että monen asian yhteen pamauksena, mun kauan uinunut menier aktoivotui ja nyt viimeisen viikon olen opetellut taas "uusille" tavoille ja ennen kaikkea yrittänyt saada kropan taas rauhottumaan ja löytämään tasapainon. Toivon, että lääkitys auttaa ja että saan ruokavaliolla, liikunnalla, riittävällä unella ja arjen rytmityksellä olon pysymään kuosissa.
Uuden alussa taas kerran. Toki pitää olla onnellinen, että on omalääkäri, joka on niin pitkään seurannut mun elämää ja voinnin vaihteluja. Joka otti heti kopin ja selvitti tilanteen. Nyt lääkityskokeilu ja askel askeleelta kohti parempaa vointia.
Nyt kun kuulo alkaa olla siedettävä on saatava myös huimaus oireet pysymään hallinassa. Onneksi on säännöllinen päivätyö ja sen myötä myös säännöllinen rytmi. Kesään kohti tätä muutosta jaksaa paremmin. Mikä parasta jossain siintää myös loma. Onneksi mun perhe on jaksanut tuuppia mua eteenpäin ja meillä on yhteinen tavoite = kaikilla on syksyyn mennessä parempi fyysinen kunto ja astetta terveellisempi ruokavalio.
Mitä tämä kaksi viikkoa on minulle opettanut:
* Kiitä Rakkaitasi tässä ja nyt
* Ole länsä
* Katso mitä laitat suuhusi
* Kuuntele kehoasi
* Itke kun itkettää
* Älä mene töihin jos et ole työkykyinen
* Ota aikaa itsellesi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti