Aika rientää...

                 ”Ajattelin ennen, tänään on toisin, tänään en ajattele.

                 Olen, elän, nautin siitä mitä teen, oli se mitä tahansa.

                 Se on minua, minun elämääni, niitä jälkiä,

                 joita minä haluan jättää tähän maailmaan,

                 tähän kuvaan, maalaukseen, minun taideteokseeni”

Tuohon kun pääsisi… Niin mistähän alkaisi.. Pää on täynnä ajatuksia jotka sinkoilevat päistikkää suuntaan ja toiseen. hui tuntuu ettei oikein edes mukana pysy.

Elämä imppa-Ilonan kanssa sujuu vaihtelevasti, mutta päivä kerrallaan ja asteittain toiveekkaana kohti tulevaa. Leikkaushan  tehtiin 31.1.17 eli pian 1-vuotis juhlat edessä. Kävin jonkin aikaa sitten KYSillä säädöissä ja suunniteltu oli myös ”häly-testi” joka jäi tekemättä, koska heillä siellä muutto kesken. Tuntuu, että kuulo on     nyt parempi, vaikka edelleen on paljon tilanteita, kun ei saa selvää mitä puhutaan. Niin tätä mun kuulomatkaahan on kestänyt nyt jo reilut 10 vuotta. Syytähän tähän kuulon alenemaan ei oo edelleenkään löydetty L

Minun kohdalla tämä tilanne ei oo ihan yksiselitteinen. Vasemmassa korvassa on edelleen kuuloa jäljellä ja se kuulo ”aaltoilee”. Tuo omalta osaltaan tuo haastetta kuulemiseen eli siihen kokonaiskuuloon (?). Imppa oikealla ja nyt suunniteltu, että kotona tulppaan tuota vasenta korvaa à silloin olisi pelkästään impan varassa ja aivojen olisi pakko oppia tuohon impan äänimaailmaan. En voi valittaa, mutta ei ole ollut mikään tuosta vaan juttu säätöjen saaminen kohdalleen. Onneksi mulla on ihan paras omalääkäri! Ja olen saanut muutenkin monia hyviä kohtaamisia ja kontakteja kokea tässä matkan varrella.

Olen edelleen työkokeilussa. Olen tehnyt 3 päiväistä viikkoa ja vähitellen siirryn nyt 4 päivään. Saapa nähdä miten vaikuttaa kuulemistilanteeseen kun tulee 1 päivä lisää. Nyt väsymyksen aste on ollut jo melkoinen. Minulla kuulo-ongelmien lisäksi myös kroonistunut pääsärkyä jonka aiheuttaja lienee niska-hartiaseutu sekä rintaranka eli siellä on vanha kolarivamma, joka muistuttaa itsestään päivittäin. Vaikka pitäisi jaksaa olla positiivinen niin ei se aina ihan helppoa ole. Tuo jatkuva kipu on kuluttavaa ja vie paljon energiaa. Nyt toivon mukaan pääsen päiväkuntoutus jaksolle, jossa nyt tuohon rangan tilanteeseen otettaisiin kantaa. Eli millaisia työrajoitteita on? Ja miten ne rajoittavat työskentelyä. Halu tehdä töitä on, mutta olisi tärkeää löytää sellainen työ mitä pystyy näillä rajoitteella tekemään ja jaksaa tehdä. Ei kukaan halua palkata työntekijää täysaikaiseen työhön, jos tiedossa on että hakija työrajoitteinen. Tammikuun 2018 loppuu jatkuu työkokeilu onneksi J

Työkokeilussa olen tehnyt yksilöohjauksia sekä vetänyt pienryhmää.    Tehnyt terveyden tilan selvityksiä = kasannut asiakkaan terveystietoja. Lisäksi suunnitellut tulevia ryhmätoimintoja. Ja ennen kaikkea opetellut/ totutellut uuteen äänimaailmaan.

Miltä se on tuntunut? Mukava on päästä kotoa välillä vähän töihin. Vaikka pakko sanoa, että välillä on tekemisen puute. Tietysti, kun on tottunut hoitoalalla juoksemaan ja tekemään montaa asiaa yhtä aikaa niin tämä rytmi tuntuu hassulta. Olen kyllä yrittänyt olla aktiivinen ja jos ei muuta lukenut ammattikirjallisuutta. Kun oon tässä vähän niin     kuin ylimääräinen eli en tekemässä kenenkään duunia niin välillä on ”luppo” aikoo ;) Mikä mukavinta taas kuulua johonkin porukkaan ja    tavata päivittäin aikuisia ihmisiä. Olen myös saanut paljon tietoa joista myös itse hyödyn eli sosiaalipuolen osaamiseen täydennystä. Kuulemisen suhteen ollaan menty aimo harppaus eteenpäin. Vaikka       iltapäivällä huomaan, että kun väsyy puheen erottelukykykin kärsii. Kotona varmaan masentuisi totaalisesti. Henkisestikkin tämä kuulomatka on ollut kyllä vaativa monella tapaa. Se, että itse pystyy  olemaan sinut itsensä kanssa, mutta myös se, että ympäristö  ymmärtää rajoitteesi. Se aina olekaan niin yksikertaista.

Työkokeilu on tuonut koko perheen arkeen uusia tuulia. Lapset lähtee aamulla kouluun ja palaavat koulusta keskenään. Mun kakkosluokkalaiset <3 Niin reippaita. Edelleen on kyllä haastavaa saada aikataulut täsmäämään. Paljon on sellaisia juttuja lasten kanssa johonka olisi itse päästävä mukaan ja tietty ne on viikolla ja päivällä. Välillä mietin miten muut perheet saa järkättyä hammaslääkäri, lääkäri ym. käynnit??? Meillä niitä taas tuntuu riittävän ja sen mukaan siis aikataulujen järjestelyä riittää. Vaikka onnellinen olen siitä, miten kivasti lasten tuet- ja terapiat ovat järjestyneet. Toki joka paikkaan täältä maalta tuntuu olevan pitkä matka… mutta autossa on pyörivät renkaat ja ne myös kääntyy :D

                 Pakko myöntää, että oma jaksaminen on aika ajoin heikkoa. Tekisi mieli vaan käpertyä peiton alle itsekseen itkemään. Mä oon siis sellainen huolehtija. Toki paljon meidän pikku perheelle sattunut ja tapahtunut. Onneksi lasten oppimisasiat koulussa on nyt kivalla mallilla. Vaikka silti näitä haasteita tuntuu riittävän L  Välillä tahtoo usko loppua siihen, että asiat saadaan sujumaan. Mieltä kyllä lämmittää saada postitiivistä palautetta koulusta. Valitettavan usein kun se palaute on negatiivista, kun nuo meidän lapset on aika ehtiväisiä. Toki välillä mietitään onko kaikki lähtöisin näistä kahdesta? Lapset välillä kokevat, että ovat ”suurennusLasin alla” L

                  Viimeiset kuukaudet olen paljon ehtinyt miettiä omaa työkykyä ja sitä löytyykö sitä sopivaa työtä ja mistä? Omaa toimeentuloa ja arjen sujumista. Se sellainen vajavuuden tunne, kun kokee ettei pysty täyttämään paikkansa tässä yhteisössä on kyllä raastava. Jotenkin kuva itsestä vääristyy ja on vaikea nähdä niitä hyviä asioita.. sitä käpertyy omaan surkeuteensa. Se on raskasta itselle, mutta myös läheisille. Ja ISO KIITOS pitää kyllä puolisolle antaa <3 ei ole hänen housuissaan kyllä todellakaan helppoa olla. Ilman perhettä mä olisin varmaan jo luovuttanut… Usein tulee mieleen Irinan laulun sanat: ” Mä tiedän sun on vaikee ymmärtää,Haluan sut lähelle mutten että kosket, Ja voi kun se riittäisi sullekin, Niin tää kaikki voisi jatkua helpommin”

                 Viimeiset kuukaudet ovat myös saaneet miettimään oman verkoston rakennetta ja sen kestävyyttä. Sen tasapainoa ja suhteita. Juuri tänään huoli omista vanhemmista on pinnassa. He ovat pärjäilleet kotona toinen toistaan tukien. Nyt kuitenkin tilanne on sellainen, että ulkopuolinen apu olisi tarpeen ja pian. Uskomattoman monen mutkan ja selvittelyn takana tuntuu olevan. Eikä omaa huolta vähennä yhtään se, että välimatkaa on 350km eikä itse voi mennä paikan päälle hoitamaan asioita. Joten puhelimen välityksellä olen sitten koittanut asioita selvitellä. Onneksi veli on siinä lähellä ja oman osansa kantaa kekoon. Sitä mietin, että kuinkahan moni vanhus jää ilman apua… kyllä vaatii aika hirweesti työtä saada asioita hoidettu ja sitä apua järjestettyä. Mikä ihmeellisintä on,että pitäisi osata asianomaisten tehdä sähköisesti hakemuksia ja jopa ennakkoon. Heidän kohdalla siis kysymys tapaturman aiheuttamasta tilanteen muutoksesta. Ollapa kristallipallo (en oikeesti haluis etukäteen tietää ) Kuitenkin pitäisi ollaan niin, että vanhemmat saavat tarvitsemansa avun esim. kotihoidolta ja me läheiset annamme extraa. Vaikea meidän on kenenkään omaa elämää järjestellä juuri nyt niin, että saisimme tuet järjestettyä. Muuttuisikohan tilanne jos yhteiskunta tukisi paremmin? Nyt kun omaishoitajuudesta ja perhehoidosta saa aivan onnettoman korvauksen L

                 Samalla aikaa toisen vanhempi ja toisen lapsi.. tällä hetkellä haastava yhtälö, kun siihen lisää myös sen, että pitäisi olla myös puoliso sekä työntekijä :/

                 ” Tuuli on puistossa yksinäisenä,

                 odottaa myrskyä kaverikseen 

             saadakseen siltä voimaa,

                 puhaltaakseen yhdessä niin kuin kaksi voivat puhaltaa,

                 niin kaikilla olisi enemmän”

                             lähde: runotalo.fi/voimarunot

Kiitos sinulle siellä.

Hyvää Joulua ja Onnea, menetystä 

ja hyvien kokemusten täyttämää vuotta 2018 <3